Miten politiikka on mahdollista – rajattoman talouskasvun kilpailukykyvaltiosta äärellisten yhteisöön

Outi Alanko-Kahiluoto

MITEN POLITIIKKA ON MAHDOLLISTA
Rajattoman talouskasvun kilpailukykyvaltiosta äärellisten yhteisöön

Vaihtoehdottomuuden aika

Meidän aikamme korkein arvo on talouden vapaus, jolle kaikki muut vapauden lajit ja arvot on alistettu. Talous on päämäärä sinänsä, kun se vielä joskus oli väline. Viime vuosien politiikkaa on leimannut vaihtoehdottomuuden henki: minkäänlaisia vaihtoehtoisia näkymiä loputtomalle talouskasvulle ei ole pidetty mahdollisina. Liki kaikki puolueet ovat hurahtaneet kilpailukyvyn ideologiaan, jonka mukaan verotuksen keventäminen, palvelujen tehostaminen ja energiantuoton lisääminen ovat välttämättömiä talouskasvun edistämiseksi. Tämän opin totuudesta ei tosin ole muuta näyttöä kuin ideologinen hokema. Talouskasvun välttämättömyys on aikamme kyseenalaistamaton totuus, joka tosin ei puhuttele juuri ketään. Talous on banaali tosiasia, jonka varaan ei perusteta yhteisöjä vaan pelkästään yrityksiä.

Samaan aikaan kun politiikka on perustunut äärettömän kasvun eetokselle, ilmaston lämpenemisestä ja ympäristön sietokyvyn rajallisuudesta on tullut tosiasia, jota emme enää voi kieltää. Itse kunkin elämisen ehdot on tiukasti sidottu ympäristön sietokykyyn. Ihminen on menettänyt vapautensa lopullisesti.

Samalla oikeisto on ominut itselleen vaihtoehdottomuuden retoriikan. Vasemmisto ei enää polje jalkaa ja vaadi oikeuksia kauppaketjujen tuntityöntekijöille. Kenties työntekijöiden oikeuksien vaatiminen ehdottomaan sävyyn on epämuodikasta maailmassa, jossa yritysten liikkumavapautta pitää ymmärtää. Oikeiston omittua välttämättömyyden retoriikan vasemmistolle ovat jääneet sisällöistään tyhjentyneet käsitteet ja todellisuudesta etääntynyt puhetapa. Vasemmiston kriisin taustalla on retorinen tyhjyys, kun sanat ja todellisuus eivät enää kohtaa. Tämä tuottaa poliittisia ruumiita, mistä Eero Heinäluoma on eräs esimerkki.

Millä oikeudella oikeisto on ominut välttämättömyyksistä paasaamisen itselleen? Miksi oikeistolla on oikeus sanoa, että sosiaalisektoria on pakko leikata? Miksi sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri kuulostaa luontevalta painottaessaan, että myös sosiaalidemokraattien on tehtävä kipeitä ratkaisuja ja hyväksyttävä varallisuusveron poisto?

Jotta politiikka olisi mahdollista myös tulevaisuudessa, vihreiden ja vasemmiston on kaapattava vaihtoehdottomuuden retoriikka itselleen. On sanottava: Vaihtoehtoa päästöttömälle energialle ei ole! Nyt on tultu viimeiseen pisteeseen! Sademetsät on säästettävä! On lopetettava lässytys ilmastonmuutoksesta! On sanottava reilusti: ilmastokatastrofi uhkaa meitä.

Mielikuva loputtoman vapauden horisontista on korvattava seinällä, jonka yli emme pääse, ellemme lopeta ympäristön tuhoamista. Rajattoman kasvun politiikka on tullut tiensä päähän. Loputtoman kasvun paradigmasta on siirryttävä rajallisuuden paradigmaan. Mihinkään muuhun meillä ei enää ole varaa. Ilmastokatastrofi ei ole pysäytettävissä ilman, että ihmiset tiedostavat pakottavat rajat ja vaativat energian säästämistä. Meidän on luotava uusi yhteinen maailmanselitys, joka samalla luo uuden ekologisen yhteisön, jonka tehtävänä on pelastaa elonkehä lopulliselta tuhoutumiselta.

Politiikan ensisijainen tehtävä on saada ihmiset ymmärtämään meitä uhkaavan ilmastokatastrofin vakavuus. Vihreällä politiikalla on tulevaisuutta vain, mikäli se ottaa ihmismassojen puhuttelemisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Maailman pelastaminen ympäristötuholta edellyttää valtaa ja hegemoniaa, mitä myös viherpipertäjien on opittava haluamaan. Ei riitä, että puhuttelemme tiedostavia, hyvin koulutettuja ihmisiä. Meidän on puhuteltava kaikkia. Paikka hallituksessa ei riitä maailman pelastamiseen. Tarvitsemme ihmismassojen kannatusta, kansansuosiota. Ihmiset on saatava tajuamaan, että tulevaisuuden politiikka kumpuaa nimenomaan äärellisyytemme tunnustamisesta, ja että äärellisyyden hyväksyminen tosiasiaksi on edellytys maailman ja politiikan
tulevaisuudelle.

 

Julkisen vallan katoaminen

Kuluneen sanonnan mukaan vihreät eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla vaan edellä. Itse olen aina inhonnut tätä sanontaa sen ylimielisen asenteen vuoksi. En usko, että politiikkaa on mahdollista tehdä olemalla kokonaan irti perinteisestä politiikan kartasta, jolla puolueita edelleen jäsennetään vasen-oikea-jakolinjan mukaan. Myös vihreiden politiikkaa tulkitaan suhteessa perinteisiin porvaripuolueisiin ja vasemmistoon. Jakoa muodostavat asiat voivat muuttua, mutta jakolinjan tuolle puolen vihreät eivät pääse, vaikka olisivat miten edellä aikaansa.

Eräässä olennaisessa suhteessa vihreät tosin ovat edellä muita puolueita. Sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto ovat sitoutuneet samaan pohjimmiltaan materialistiseen edistysuskoon, jonka mukaan materiaalisen hyvinvoinnin lisääntyminen korjaa samalla kaikki ongelmat ja luo parempaa elämää kaikille. Nyt materialismi ja kapitalismi ovat tulleet tiensä päähän ja ovat tuhoamassa itse itsensä, sillä kapitalismi on kuluttamassa maailman luonnonvarat loppuun. Loputtoman kasvun paradigma on kriisissä: materiaalisen hyvinvoinnin kasvu ei ole tuottanut pelkästään hyvinvointia vaan myös pahoinvointia.

Vasemmiston mielestä yhteisöllisyys on kriisissä. Näin epäilemättä onkin. Yksilöiden vapauksien lisääminen ei ole tehnyt meistä onnellisia, saati saanut meitä tuntemaan kuuluvamme samaan yhteisöön. Päinvastoin tulo-, hyvinvointi- ja terveyserot kansalaisten välillä ovat kasvaneet, ja periytyvä köyhyys on lisääntynyt. Paradoksaalista on, että samaan aikaan eriarvoisuuden kasvun kanssa yhä harvempi samastuu mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Luokka on yhä useammin ennemminkin henkinen tila, kokemus, tai kulttuurinen koodisto kuin varallisuusluokitus. Ihmiset eivät enää jäsennä suhdettaan yhteiskuntaan luokan kautta, minkä vuoksi luokan käsitteen varaan ei myöskään voi rakentaa poliittisia ohjelmia. Tässä on yksi syy vasemmiston kriisiin.

Vasemmistolta on jäänyt huomaamatta myös se, että yhteisöllisyys on kadonnut myös työpaikoilta. Saman työpaikan pätkä- ja osa-aikaisilla työntekijöillä voi olla keskenään aivan yhtä vähän yhteistä kuin R-kioskin satunnaisella lottoporukalla, jonka jäsenistä kukaan ei tunne toistaan. Kiinnostavampaa kuin nimetä se ”luokka”, johon työkaverini tai naapurini kuuluu, on etsiä eroja meidän väliltämme: Mikä on kollegan ja oman tilipussin välinen ero? Kumman työsuhde on pidempi? Kumpi on terveemmän oloinen? Kummalla on enemmän odotettavaa?

Jos puolueet jäävät vain julkisen vallan alueelle ja samastavat itsensä pelkästään valtioon, ne kadottavat yhteytensä ihmisten todellisuuteen. Samalla ne menettävät mahdollisuutensa tunnistaa ja tunnustaa ihmisten yksilöllisiä tarpeita. Politiikan on mentävä ihmisten luo, sillä ihmisten silmissä julkinen valta on osoittautunut kykenemättömäksi takaamaan perusoikeuksia kaikille.

Joidenkin perustuslailliset oikeudet inhimilliseen asumiseen, riittävään ravintoon ja terveyspalveluihin jäävät köyhyyden, syrjäytymisen tai sairauden vuoksi täyttymättä. Julkisen vallan säätämät perusoikeudet ja yksilöiden täyttymättömät tarpeet luovat jännitteen, joka voidaan laukaista ainoastaan poliittisilla päätöksillä: huolehtimalla hyvinvointipalveluista ja takaamalla riittävä toimeentulo kaikille. Oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttää puolueilta sosiaalista omaatuntoa, aivan samalla tavalla kuin ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edellyttää köyhyyden poistamista kaikkialta maailmasta.

 

Politiikan tulevaisuus

Lain mukaan valta kuuluu kansalle, mutta harva enää uskoo tähän. Ihmisten usko demokratiaan ja omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on heikentynyt, mikä näkyy äänestysprosenteissa. Puolueisiin ja poliitikkoihin ei luoteta. Luottamus julkiseen – oli kyseessä sitten valtio tai kirkko – on hapertunut. Ihmisten kiinnostusta on vähentänyt myös puolueiden välisten erojen hämärtyminen. Oikeisto on omaksunut vasemmiston retoriikan, ja vasemmisto on ollut mukana tekemässä oikeistolaista politiikkaa. Miksi äänestää, kun saman saa äänestämättäkin?

Myös taloudellisen vallan kasvu on heikentänyt ihmisten uskoa siihen, että äänestämällä voisi vaikuttaa maailman kehitykseen. Poliittisilla päätöksillä ei ole havaittavaa vaikutusta pörssiyritysten liikkeisiin ja globaaliin talouteen. Toisaalta paikallisyhteisöjen merkitys korostuu, kun vallan siirtymistä ylikansalliselle tasolle on paikattava paikallisesti. Tästä hyvä esimerkki on Kemijärven massaliike. Se syntyi asukkaiden tarpeesta ja protestina julkisen vallan kyvyttömyydelle rajoittaa kansainvälisen pörssiyrityksen keinottelua. Asukkaiden yhteisrintama synnytti ainakin hetkellisen tunteen yhteisöllisyydestä ja antoi kasvot irtisanotuille. Pörssiyhtiön päätöksiin liikkeellä tuskin kuitenkaan on vaikutusta.

Globalisaation luoma keskeinen ristiriita onkin, että politiikkaa tehdään kansallisvaltioissa, kun taas talouden viitekehys on koko maailma. Myös kunnissa päätöksenteko loitontuu kuntaliitosten myötä yhä kauemmaksi asukkaista. Auttaisiko, jos poliittisen päätöksenteon ja demokratian tasot ajateltaisiin aivan uusiksi ja perinteinen kunta-kansallisvaltio-ulkomaailma-malli korvattaisiin mahdollisimman lähelle tulevalla mallilla taloyhtiö-kaupunginosa-seutu-valtio-EU-globaali? Taloyhtiössä voi vaikuttaa siihen, millaista sähköä tilataan ja onko kierrätys järjestetty. Se ei ole paljon, mutta edes jotain.

Ihmisten luottamusta politiikkaan kaventaa myös asiantuntijavallan kasvu: poliitikkojen sijasta valta on asiantuntijavirkamiehillä. Yhteiskunnan monimutkaistuessa poliitikot joutuvat luottamaan siihen, minkä asiantuntijat sanovat olevan totta. Poliitikot eivät aina kykene ymmärtämään käsiteltävien asioiden kaikkia ulottuvuuksia, mikä johtaa asiantuntijavallan lisääntymiseen ja päätöksenteon teknistymiseen. Päätöksiä perustellaan tutkimuksilla ja konsulttien lausunnoilla, yhä harvemmin päämäärillä tai arvoilla. Politiikasta on tullut hallinnointia.

Asiantuntijakoneiston pönkittämä politiikka perustuu siihen, että asiantuntijat ja poliitikot ovat oikeassa, kun taas päätöksiä kritisoivat kansalaiset ovat aina väärässä. Politiikkaa perustellaan rationaalisilla valinnoilla, vaikka on ilmeistä, että ideologiat ja arvot ohjaavat sitä edelleen. Politiikan ja kansalaisten arvot eivät vain välttämättä kohtaa.

Missä siis on politiikan tulevaisuus? Millä ehdoin voimme enää uskoa politiikkaan sellaisena kuin Aristoteles sen Politiikassaan määritteli: yhteiskunnan pyrkimyksenä hyvään elämään? Onko politiikka enää mahdollista?

 

Äärellisten yhteisö

Politiikkaa ei vielä ratkaisevasti muuteta sillä, että lisätään jäsendemokratiaa tai pohditaan kahdentoista hallitusvuoden vaikutusta puolueen tilaan. Politiikan tärkein ulottuvuus on tulevaisuus – siitäkin huolimatta, että menneisyyden muistaminen on ainoa tapa välttää toistamasta sen virheitä.

Jotta puolueilla olisi tulevaisuutta, niiden on puhuteltava mahdollisimman monia ja luotava perusta uudelle yhteisöllisyydelle. On selitettävä maailma tavalla, jonka mahdollisimman moni uskoo. Puolueilla on kuitenkin ideologiset rajansa. Siksi en usko, että mikään puolue yksin pystyy kaappaamaan hegemoniaa itselleen ja pelastamaan maailman. Siihen tarvitaan yhteisöä.

Oma maailmanselitykseni pohjautuu omaan kokemukseeni maailmasta. Tämän kokemuksen mukaan meidän aikamme ihmisiä yhdistää pelko ilmastonmuutoksen kärjistymisestä ilmastokatastrofiksi. Maapallon yhteinen aika hupenee nopeammin kuin olimme koskaan osanneet ennakoida. Ilmastonmuutoksen nopea eteneminen ahdistaa meitä tavalla, jota emme vielä uskalla sanoa ääneen. Politiikan mahdollisuus – ja sitä kautta maapallon tulevaisuus – riippuu kuitenkin siitä, osaammeko vastata tähän kokemukseen, jonka väitän olevan yhteinen. Tai ellei se vielä ole sitä, niin aivan kohta on.

Ollakseen riittävän vaikuttava yhteisen kokemuksen on johdettava yhteisön muodostumiseen. Samaan aikaan on kuitenkin kysyttävä, eikö historia ole häpäissyt yhteisön käsitteen ja tehnyt sen mahdottomaksi? Toisen maailmansodan kokemukset pakottavat kysymään, haluammeko enää edes uskoa yhteisön mahdollisuuteen: millä ehdoin uskallamme enää toivoa minkään yhteisön toteutumista? Eikö yhteisössä piile kiistämätön tuhon mahdollisuus?

Yhteisön käsite ei ole mahdollinen eikä toivottava, mikäli yhteisö perustuu jonkin vieraan ulossulkemiselle. Ollakseen eettinen yhteisö ei voi perustua yhteiseen ideologiaan, rotuun, vereen, kansalaisuuteen tai uskontoon, sillä kaikki nämä perustuvat ulossulkemisen periaatteelle. Miten yhteisyys – ja maailman muuttaminen yhdessä, ilman väkivaltaa – sitten on mahdollista?

Yhteisössä on aina kyse suhteesta toiseen, sillä itseensä sulkeutuva tietoisuus ei tarvitse yhteisöä. Mikä siis on se kokemus, joka kaikkein voimakkaimmin vaatii minua tulemaan ulos itsestäni ja astumaan kohti toista? Ranskalaisen kirjailija-filosofi Maurice Blanchot’n mukaan minän itseriittoisen käpertymisen itseensä estää tietoisuus toisen kärsimyksestä. Blanchot’lle kokemus toisen kuolemasta on yhteisökokemuksen perustava ja äärimmäinen muoto. Yhteisö on aina myös kuolevien yhteisö, sillä vasta oivallus toisen kuoleman mahdollisuudesta perustaa yhteisön. Blanchot siteeraa toista ranskalaista filosofia, Georges Bataillea: ”Jos elävä näkee kaltaisensa kuolevan, hän voi jäädä henkiin vain itsensä ulkopuolella.” Blanchot’lle ”kuolevien yhteisö” ei ole kasvoton yhteiskunta, jossa ”ihmisiä kuolee” mutta josta kuolema, vanhukset, sairaat ja tuottamattomat on kaikin tavoin piilotettu. Päinvastoin se on yhteisö, jossa (toisen) kuolemalle ollaan joka hetki alttiita.

Blanchot ei puhu ympäristön kuolemasta, eläinlajien joukkotuhosta eikä elonkehän vähittäisestä kuolemisesta. Vuonna 1907 syntyneen Blanchot’n aikana ympäristötuhon laajuutta ei vielä ymmärretty. Ihminen on kuitenkin aina kohdannut luonnon ”toisena”, itsensä ulkopuolisena, jonka äärellisyydeltä ihminen on onnistunut sulkemaan silmänsä. Ympäristön kantokyvyn rajallisuus ei ole vielä riittävästi ravistellut ihmisten tietoisuutta. Meidän aikamme ”kuolevien yhteisöön” eivät kuitenkaan enää kuulu vain ihmiset – vaan koko luomakunta eli kaikki se, mitä maailmalla, sen asukkailla ja elinehdoilla ymmärrämme.

Äärellisyyden kokemuksesta syntyvä uusi poliittinen yhteisö on vailla varmuuden suojamuuria, sillä ihmiskunta on lopullisesti menettänyt suojamuurin oivaltaessaan paitsi oman kuolevaisuutensa myös elinehtojensa eli luonnonvarojen hiipumisen. Äärellisten ihmisten äärellisessä maailmassa muodostamalla yhteisöllä ei ole mitään muuta yhteistä kuin oma rajallisuutensa ja sen tunnustaminen. Puolueen jäsenkorttia tältä yhteisöltä ei voi vaatia, mutta juuri siksi se voi muuttaa maailman.

***

Teksti on ilmestynyt teoksessa Puolueiden kriisi – mitä on tehtävä?
(Toim. Hanna Kuusi – Mika Rönkkö, Like ja Into-Kustannus 2008.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.