Miten köyhyyttä voidaan vähentää ekologisesti kestävällä tavalla?

Outi Alanko-Kahiluoto

2. MITEN KÖYHYYTTÄ VOIDAAN VÄHENTÄÄ EKOLOGISESTI KESTÄVÄLLÄ TAVALLA?

Kirjoitus on ilmestynyt Väestöliiton julkaisemassa kirjassa Köyhyyden jalanjälki. Toim. Elina Korhonen ja Laura Lipsanen (2007).
Maailmaa vaivaavat syvät ongelmat voidaan ratkaista vain, jos niitä tarkastellaan toisiinsa voimakkaasti liittyvinä ja toisistaan riippuvaisina ilmiöinä. Kun pyritään ratkaisemaan esimerkiksi ruoantuotannon ongelmia, tarvitaan ekologista, taloudellista, sosiaalista, kauppapoliittista, humanitääristä ja montaa muuta näkökulmaa.

Talous on pitkään saanut nauttia erityisasemaa ikään kuin muiden yhteiskunnan alajärjestelmien ylä- tai ulkopuolella. Yhteiskunnan hyvinvoinnin on ajateltu seuraavan talouskasvusta ja materiaalisesta vauraudesta, minkä vuoksi muiden yhteiskunnan osa-alueiden tehtävä on ollut tukea talouden kasvua. Näin esimerkiksi ekosysteemit ovat talouden näkökulmasta olleet pohjattomia raaka-ainevarastoja, joiden merkitystä ei ole tarvinnut sen enempää pohtia.

Talous onkin kasvanut. Maailman väestö on 1800-luvulta noin kuusinkertaistunut mutta tuotanto on yli 58-kertaistunut. Pelkästään välillä 1900-2000 globaali taloudellinen tuotanto 18-kertaistui ja oli 66 biljoonaa vuonna 2006.

1970-luvulta alkaen on kuitenkin nähty merkkejä tämän taloudellisen ajattelutavan kääntymisestä itseään vastaan. Ekosysteemit ovat ylikuormittuneet ja niiden kyky tuottaa laadukkaita palveluita, esimerkiksi jätteiden kierrätystä ja raaka-aineita, on heikentynyt. Brittihallituksen ekonomisti Nicholas Stern onnistui vuonna 2007 julkaistussa nk. Sternin raportissaan kääntämään tämän kielelle, jota päättäjät puhuvat: sen mukaan hallitsematon ilmastonmuutos voi nielaista maailman kansantuotteesta jopa 20 prosenttia vuodessa, minkä vaikutus maailmantalouteen olisi suurempi kuin 1930-luvun laman.

Lisäksi kasvanut vauraus on räikeän epätasaisesti jakautunut. 40 prosenttia maailman väestöstä elää edelleen alle kahdella dollarilla päivässä. UNDP:n mukaan maailman viidensadan rikkaimman ihmisen yhteenlasketut kokonaistulot olivat samaa luokkaa kuin maailman köyhimmän 416 miljoonan ihmisen yhteenlasketut kokonaistulot.

Albert Einstein on sanonut: ”Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavoin kuin silloin, kun loimme niitä.” Niinpä länsimaisen taloustieteen ja kehitysajattelun perustavat käsitteet ja periaatteet onkin jouduttu kyseenalaistamaan ja ajattelemaan uudelleen. Mitä esimerkiksi on todellinen kehitys? Millä mittareilla sitä voidaan mitata? Mikä on talouden tarkoitus? Miten köyhyyttä on mahdollista vähentää samalla, kun torjutaan ilmaston lämpenemistä ja sopeudutaan siihen?

Muun muassa näihin kysymyksiin tarjottuja vastauksia pohditaan tässä luvussa. Luvun keskeisenä teemana on se, miten köyhyyttä voitaisiin poistaa ekologisesti kestävällä tavalla.

 

Virstanpylväitä kestävän kehityksen tiellä

Ympäristön suojelua, taloudellista kasvua ja kehitysyhteistyötä käsiteltiin yhtenä kokonaisuutena jo vuonna 1987 valmistuneessa Gro Harlem Brodtlandin johtamassa, YK:n alaisessa ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportissa ”Yhteinen tulevaisuutemme”. Raportissa esiteltiin jo kliseeksi muodostunut kestävän kehityksen määritelmä: ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken väestön tarpeet vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa.”

Valtavirtaa kestävän kehityksen ajatuksesta tuli vuonna 1992 Rio de Janeirossa järjestetyn YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin myötä. Rion konferenssissa laadittiin sopimus siitä, että taloudellinen ja sosiaalinen kehitys sovitetaan luonnonvarojen sallimiin puitteisiin ja hyväksyttiin niin kutsuttu Rion julistus. Julistuksessa on 27 periaatetta, muun muassa ympäristönäkökohtien huomioiminen kaikessa kehityksessä. Lisäksi Riossa muun muassa sovittiin metsien käyttöä, suojelua ja kestävää kehittämistä koskevat periaatteet, allekirjoitettiin biologisen monimuotoisuuden suojelua koskeva sopimus, allekirjoitettiin ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus ja päätettiin aloittaa aavikoitumisen estämistä koskevat sopimusneuvottelut.

Rion kokouksessa hyväksyttiin myös niin kutsuttu Agenda 21, kehitys- ja ympäristökysymyksiin keskittynyt toimintaohjelma, jonka mukaisesti Riossa hyväksyttyjä periaatteita oli tarkoitus kansainvälisellä ja kansallisella tasolla toteuttaa. Rion konferenssin jälkeen YK asetti niin kutsutun kestävän kehityksen komission, jonka tarkoitus on valvoa tavoitteiden toteutumista maailmalla.

Rion kokous oli ensimmäinen koko maailman yhdistänyt foorumi, jossa ympäristö- ja kehityskysymykset nivottiin tiukasti samalle agendalle. Kokous yhdisti myös hallitusten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoita ennennäkemättömällä tavalla. Vaikka kestävän kehityksen käsitettä on sittemmin moitittu mitäänsanomattomaksi ja ympäripyöreäksi, voidaan se kuitenkin nähdä vakavaksi yritykseksi katsoa ympäristö- ja inhimillisen kehityksen kysymyksiä ensi kertaa osana samaa pakettia.

Riosta sai alkunsa kansainvälisten ilmasto- ja kehityskonferenssien virta. Kärjistyneen ilmastokatastrofin myötä eniten huomiota on viime aikoina saanut Riossa alkunsa saanut ilmastonmuutoksen puitesopimus ja sen täsmennykseksi vuonna 1997 syntynyt Kioton sopimus (tai Kioton pöytäkirja).

Kioton pöytäkirja velvoittaa kehittyneitä maita vähentämään kuuden kasvihuonekaasun päästöjä yhteensä 5,2 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuosina 2008-2012. Tämä sitova yleisvelvoite on jaettu maakohtaisiksi velvoitteiksi, jotka ovat erisuuruisia eri maissa.

Ne maat, joita päästöjen vähennysvelvoitteet koskevat, on lueteltu Kioton pöytäkirjan B-liitteessä. Yhdysvallat on ilmoittanut jättäytyvänsä pöytäkirjan ulkopuolelle, joten alkuperäistä 5,2 prosentin vähennystavoitetta ei saavutettane. Pöytäkirja ei aseta kehitysmaille sitovia päästövähennysvelvoitteita.

Kehittyneet maat ovat pitkälti vastuussa nykyisistä päästöistä ja niillä on vaurautta toimia päästöjen rajoittamiseksi, minkä vuoksi on vain oikein, että ne kantavat päävastuun. Nykytiedon valossa näyttää kuitenkin selvältä, että ilmastonmuutoksen hillitseminen edellyttää päästöjen rajoittamista myös kehittyvissä maissa lähivuosikymmeninä.

Eurooppalaiset tutkimuslaitokset ovat esittäneet uuden ilmastosopimuksen pohjaksi mallia, jossa tavoitteet kiristyisivät vaurastumisen myötä. Tällöin köyhimmät maat keskittyisivät ensisijaisesti parantamaan valmiuksiaan sopeutua ilmastonmuutokseen, teollistuvat maat pyrkisivät rajoittamaan päästöjään ja parantamaan tuotantonsa hiili-intensiteettiä ja pidemmällä aikavälillä myös vähentämään päästöjään. Ensimmäiseksi sitovia päästövähennystavoitteita on Kioton jälkeiseen ilmastosopimukseen kaavailtu jo kehitysmaiden leiristä irtaantuneille siirtymätalouksille, kuten Brasilialle, Intialle ja Kiinalle.

 

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen on ehto inhimilliselle kehitykselle

Maailman köyhimmät maat eivät tuota juuri lainkaan päästöjä, mutta arvellaan, että ilmastonmuutos iskee juuri niihin voimakkaimmin. Tämä johtuu yhtäältä niiden maantieteellisestä sijainnista lämpimillä leveysasteilla, mutta hyvin suurelta osin myös niiden huonosta kyvystä sopeutua. Sopeutumista haittaavat niiden jo valmiiksi vakavat ongelmat, kuten äärimmäinen köyhyys. Sosiaalisen ja ekologisen kehityksen välillä ei pitäisi kuitenkaan nähdä valintatilannetta, vaan ilmastonmuutokseen sopeutuminen tulisi nähdä ehtona inhimilliselle kehitykselle.

UNDP on laatinut neljän kohdan listan asioista, joihin kehitysmaissa tulisi panostaa ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Inhimillisen kehityksen raportissaan järjestö korostaa, että köyhimpien maiden sopeutumisen tueksi tarvitaan merkittäviä kansainvälisiä ponnisteluja. Kansainvälinen yhteistyö köyhimpien maiden sopeutumisen tueksi voidaan nähdä osana köyhyyden vastaista taistelua ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen tulisi ottaa osaksi kaikkea kehitysyhteistyötä.

Informaatio. Tieto on valtaa myös ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Kehitysmailta puuttuu tarvittavaa tietoa ja teknologiaa sääilmiöiden mittaukseen ja riskien ennakoimiseen. Esimerkiksi Ranskan investoinnit meteorologiseen järjestelmäänsä ovat noin 388 miljoonaa US dollaria vuosittain, kun Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sijaitsevassa Malawissa vastaava summa on alle 1 miljoonaa US dollaria. Kuitenkin juuri köyhissä maissa lähes koko väestö työskentelee maataloudessa, jonka harjoittamisen kannalta tieto sääoloista olisi ensiarvoisen tärkeää.

Infrastruktuuri. Riskien ennakoiminen on kannattavampaa kuin tuhojen korjaaminen jälkeenpäin. Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan 1 dollari joka kehitysmaissa sijoitetaan riskien torjuntaan, säästää 7 dollaria tuhojen korjaamisessa. Köyhimmille ihmisille erityisesti vesivarojen hallintaan liittyvän infrastruktuurin rakentaminen voi olla todella tärkeää. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 90 prosenttia maataloudesta on voimakkaan haihtumisen ja kastelujärjestelmien kehittymättömyyden takia erittäin riippuvainen sademääristä. Kun ilmastonmuutos uhkaa vähentää sateita, olisi kastelu- ja sadeveden talteenottomenetelmien kehittäminen näillä alueilla erityisen tärkeää.

Sosiaalinen suojelu ja vakuutukset. Vakuutukset ovat kehitysmaissa harvinaisia ja sosiaaliturvajärjestelmät olemattomia. Niinpä mikä tahansa katastrofi, kuten tulva, kuivuus tai myrsky jättää helposti kauaskantoiset jäljet köyhien ihmisten elämään ja kääntää kehityksen suunnan taaksepäin. UNDP esittää raportissaan neljä tapaa, joilla vakuutuksia voitaisiin järjestää kehitysmaiden köyhille:

·        Julkiset työllistämisohjelmat. Oikeus työhön toimeentulon takaajana ei ole kehitysmaissa itsestäänselvyys. Esimerkiksi Intian Maharastrassa on saatu hyviä tuloksia ohjelmalla, jossa valtion toimesta taattiin maaseudun köyhille viljelijöille sadan päivän ajaksi työtä ja toimeentulo.

·        Ehdolliset rahansiirrot. Meksikossa on kokeiltu menestyksekkäästi rahan siirtoja köyhimpien maakuntien asukkaille sillä ehdolla, että he eivät ota lapsiaan pois koulusta.

·        Kriiseihin liittyvät tuotantovälineiden siirrot. Kun kriisi kohtaa köyhää maanviljelijää, on hänelle usein enemmän apua uusista tuotantovälineistä kuten siemenistä, työkaluista ja lannoitteista kuin rahasta. Esimerkiksi Malawissa, huonona satovuonna 2005, maan hallitus myi yksityisten rahoittajien tuella viljelijöille lannoitteita tuettuun hintaan. Tulokset olivat hyviä.

·        Instituutioita riskien hallintaan. Esimerkiksi meteorologisen järjestelmän ja erilaisten säävaroitusjärjestelmien kehittäminen voi merkittävästi helpottaa sääkatastrofeihin varautumista. Tosin tiedon tulee myös kulkea mittausasemilta ihmisille: esimerkiksi Myanmarissa keväällä 2008 varoitusjärjestelmät rekisteröivät hyökyaallon tulon, mutta tieto ei koskaan tavoittanut suurinta osaa ihmisistä.

 

Kehitysyhteistyön uudet innovaatiot

Kansainvälinen yhteisö sitoutui 2000-luvun alussa pidetyissä kehityskonferensseissa (mm. YK:n vuosituhatkokous v. 2000, Monterreyn konferenssi v. 2002 ja Gleneaglesin G8-kokous sekä EU:n huippukokous v. 2005) nostamaan kehitysavun tason 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. EU ja G8- maat lupautuivat tuplaamaan apunsa kehitysmaille vuoteen 2010 mennessä. Tulokset ovat kuitenkin olleet huonoja: esimerkiksi vuonna 2006 kehitysapumäärärahat jopa laskivat 2-5 prosentilla.

UNDP esittää inhimillisen kehityksen raportissaan myös huolensa siitä, ettei kansainvälinen yhteistyö köyhimpien maiden sopeutumisen tueksi ole lähtenyt tarpeeksi tehokkaasti liikkeelle eikä sitä ole kehitetty osana laajempaa köyhyyden vähentämisstrategiaa. Järjestö varoittaa, että rahoitus vähiten kehittyneiden maiden sopeutumisen tueksi on jäänyt pahasti jälkeen tavoitteistaan. Sen mukaan YK:n ilmastosopimuksen alainen rahoitus oli vuoden 2007 puoleenväliin mennessä noin 26 miljoonaa US dollaria – suunnilleen saman verran, kuin Iso-Britannia käyttää viikossa tulvien torjuntaan. Tarkoituksena on nostaa rahoituksen taso noin 280 miljoonaan dollariin. UNDP:n mukaan tämä on kuitenkin rankkaa alibudjetointia. Sen mukaan köyhimpien maiden sopeutumiseen tarvitaan vuoteen 2015 mennessä noin 86 miljardia dollaria. Tämä tarkoittaisi noin 0,2 prosenttia kehittyneiden maiden bruttokansantuotteesta.

Kehitysmäärärahojen systemaattisen jälkeenjääneisyyden takia kansainvälisillä foorumeilla on alettu miettiä vaihtoehtoisia tapoja kehitysyhteistyön rahoittamiseksi. Monterreyn kehityskonferenssissa vuonna 2002 sovittiin monenkeskisesti, että selvitetään niin kutsuttujen innovatiivisten kehitysrahoituksen lähteiden käyttöönotto. Kehitysrahoituksen ongelmista keskusteltiin niinikään laajasti vuonna 2005 YK:n Millenium-huippukokouksessa sekä Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin kokouksessa. Viime vuosina työtä on jatkettu Ranskan aloitteesta perustetussa 40 maan ryhmässä, joka pyrkii edistämään erilaisten ”solidaarisuusmaksujen”, esimerkiksi lentomaksun ja kansainvälisen lääkkeiden ostoon tarkoitetun rahoitusmekanismin toimeenpanoa. Muiksi uusiksi kehitysrahoituksen lähteiksi on ehdotettu esimerkiksi erilaisia ympäristöveroja ja valuutanvaihtoveroa.

Innovatiivisten kehitysrahoituksen lähteiden selvittäminen voidaan nähdä yrityksenä viedä kehitysyhteistyö uudelle aikakaudelle. Kehitysyhteistyön tulee olla vuorovaikutteisesti ja tapahtua siten, että rikkaat ja köyhät maat yhteistyössä edistävät yhtaikaa inhimillistä, taloudellista, sosiaalista ja ekologista kehitystä.

Puhtaan teknologian ja tiedon siirto kehittyneistä maista kehitysmaihin sekä erilaisten sovellusten suunnitteleminen yhteistyössä on merkittävässä roolissa sekä inhimillisen kehityksen edistämisessä että ilmastonmuutokseen sopeutumisessa kehitysmaissa.

Nykyisin voimassa olevan YK:n ilmastosopimuksen Kioton pöytäkirjan puitteissa on alettu toteuttaa niin kutsuttuja joustomekanismeja. Ne ovat eräänlaista globaalia päästökauppaa, jossa rikas maa voi kompensoida omia päästöjään rahoittamalla puhtaan teknologian hankkeita köyhässä maassa. Puhtaan kehityksen mekanismilla (Clean Development Mechanism) rahoitettujen hankkeiden määrä on kasvanut tasaisesti ja YK arvioi, että päästökaupan rahavirrat teollisuusmaista kehitysmaihin voivat kasvaa tulevina vuosikymmeninä jopa sataan miljardiin dollariin vuodessa.

Vuonna 2001 Kioton sopimuspuolet sopivat, että päästötavoitteita voi täydentää myös lisäämällä hiilinieluja esimerkiksi uudelleenmetsittämisellä ja metsätuhojen estämisellä. Metsätuhoja estämällä on mahdollista saavuttaa kaksoishyötyjä sanan parhaassa merkityksessä, sillä metsillä on valtava merkitys alueen asukkaiden elinkeinoille ja korvaamaton merkitys hiilen sitojana. On vaikea löytää metsien hakkuuta lyhytnäköisempää toimintaa. UNDP arvioi, että pelkästään taloudellisilla mittareilla mitattuna puun arvo hakattuna on noin yksi kymmenesosa sen arvosta hiilen sitojana.

 

KESTÄVÄN TALOUDEN TIELLÄ

Perinteinen kehitysyhteistyö on yhä tärkeää ja sen määrärahoja tulee lisätä. Maailmalla vallitsee kuitenkin yhä suurempi yhteisymmärrys siitä, etteivät köyhyyden poistamiseen ja ekokatastrofin ehkäisemiseen riitä enää konstit, jotka rajoittuvat toimimaan vanhan talousjärjestelmän puitteissa. On siirryttävä uuteen, aidosti kestävälle pohjalle rakentuvaan talousjärjestelmään.

Hahmotelmia uuden talousjärjestelmän periaatteiksi on esitetty esimerkiksi Worldwatch- instituutin viimeisimmässä Maailman tila -raportissa. Ekologisesti kestävä talous rakentuu ajatukselle, että talous on ekosysteemeistä muodostuvan luonnonjärjestelmän alajärjestelmä, jonka tulee toimia omien rajojensa puitteissa.

Seuraavassa esitellään muutamia periaatteita, jotka voisivat olla keskeisiä uudessa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävässä talousjärjestelmässä.
Todellisen kehityksen mittarit

Tähän asti talouden tarkoituksen on ajateltu olevan kasvu. Talouden tarkoituksena on ollut tuottaa yhä enemmän tavaroita ja palveluita. Talouskasvun on ajateltu olevan pitkälti sama asia kuin kehitys.

Talouskasvun ja siten kehityksen mittarina on pidetty bruttokansantuotetta. Bruttokansantuotteen kasvu kertoo kiistatta jotakin materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymisestä. Mutta BKT kasvaa myös silloin, jos aseteollisuutta kasvatetaan, kun taas sitä eivät kasvata vapaaehtoistyö tai vanhemmuus, jotka kuitenkin lisäävät hyvinvointia.

Viime vuosikymmeninä bruttokansantuotteen kyky kertoa todellisen hyvinvoinnin kasvusta onkin kyseenalaistettu. Tutkijat ovat koettaneet jo 1970-luvulta alkaen kehittää mittareita, jotka mittaisivat hyvinvoinnin eri puolia: ekologista, sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia. Myös talouden tarkoitus on kyseenalaistettu: talouden tulee tuottaa todellista kehitystä, ihmisten ja muun luonnon kestävää hyvinvointia, eikä vain määrällistä kasvua. Sen tulee lisäksi tuottaa hyvinvointia kaikille, myös köyhille.

Worldwatch-instituutin mukaan kattavin vihreän kansantalouden tilinpidon mittari on niin kutsuttu aidon kehityksen mittari, GPI (Genuine Progress Indicator). GPI:n lähtökohtana on kulutus, kuten BKT:nkin, mutta se säätää kulutuksen arvoa ylöspäin arvioimalla vaikkapa vanhemmuuden tai vapaaehtoistyön arvoa kansantaloudelle, tai alaspäin vähentämällä siitä vaikkapa ympäristötuhojen tai tulojen epätasa-arvoisen jakautumisen kustannukset. Toinen esimerkki mittarista, jolla pyritään mittaamaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin lisääntymistä, on YK:n inhimillisen kehityksen indeksi, HDI (Human development indicator).

Tutkijat ovat havainneet, että monissa länsimaissa kuilu BKT:n ja GPI:n välillä alkoi 1970-luvulta alkaen kasvaa. Tällöin talouskasvu saavutti siis näillä mittareilla mitattuna lakipisteen, jonka jälkeinen kasvu ei enää tuottanut todellisen hyvinvoinnin lisääntymistä.

Toisaalta erittäin käytetty kestävän kehityksen mittari on tullut ekologisesta jalanjäljestä. Se mittaa luontopääoman hupenemista eli sitä, kuinka paljon ekologisesti tuottavaa maata tarvitaan ylläpitämään nykyisenkaltaista kulutustasoa. Tällä hetkellä ihmiskunnan ekologinen jalanjälki ylittää maapallon biologisen uudistumiskyvyn 25 prosentilla.

 

Talouden mittakaava paikallisemmaksi

Talouden kasvu ja kaupan esteiden poistaminen ovat toisen maailmansodan jälkeen olleet länsimaisen taloustieteen johtoajatuksia ja sellaisina ohjanneet koko maailman kehitystä. Uhkaava ilmastokriisi, maapallon ekosysteemien tuhoutuminen ja vaurauden huikean epätasa-arvoinen jakautuminen ovat kuitenkin antaneet aihetta kyseenalaistaa näiden ajatusten oikeellisuuden.

Maailmantalouden fyysisen mittakaavan kasvu, kaupan vapauttaminen ja kansainvälisten kauppasäännösten luominen on epäilemättä tuottanut maapallolle vaurautta ja rauhaa. Sillä on kuitenkin ollut myös merkittäviä negatiivisia vaikutuksia ympäristön terveyteen ja vaurauden jakautumiseen maapallolla.

Maailmantalouden jatkuva kasvu on ensinnäkin johtanut luonnon riistoon. Ihminen on käyttänyt hyväkseen liikaa niin kutsuttua uusiutumatonta luontopääomaa. Sen sijaan että olisi tyydytty luonnon tarjoamiin raaka-aineisiin, niitä on pyritty tuottamaan lisää ja tehokkaammin esimerkiksi geenimanipulaation avulla. Ruoan ja energian kysyntä ihmiskunnan kulutukseen on kasvanut, minkä seurauksena on tuhottu kokonaisia ekosysteemejä. Esimerkiksi lihan- ja kalansyöntiin liittyy eettisten ja eläinsuojelullisten ongelmien lisäksi tuotannon mittakaavan paisuminen kohtuuttomaksi. Vuonna 2006 tuotettiin neljä kertaa enemmän lihaa kuin vuonna 1961. Kaloja ja äyriäisiä kalastettiin vuonna 2005 kahdeksan kertaa enemmän kuin vuonna 1950. Tällainen kehitys uhkaa maaperän ja vesien tuottavuutta ja heikentää geneettistä monimuotoisuutta.

Tehotuotannon ongelmat liittyvät myös maatalouteen. Kun yhä suurempi osa maapallon pinta-alasta on valjastettu ruoan, rehun, kauppakasvien ja nyttemmin myös polttoaineen tuotantoon, uhkaa maaperän tuottavuus ja monimuotoisuus heikentyä.

Maatalouden kohdalla tilanne on kuitenkin se, että tuotannon volyymin kasvattamisessa ovat rajat alkaneet tulla vastaan, mikä näkyy kärjistyvänä ruokakriisinä. Maapallon pinta-alasta on jo niin suuri osa valjastettu maatalouden käyttöön, ettei osuutta ole enää juuri mahdollista kasvattaa vahingoittamatta ekosysteemejä lisää. Kun väestö kuitenkin jatkaa kasvuaan, näkyvät seuraukset ruoan niukkuutena. Oleellista olisi, että peltopinta-alaa käytettäisiin viljan tuotantoon ruoaksi, eikä biopolttoaineiden ja ylellisyyshyödykkeiden kuten kahvin, teen ja tupakan tai karjan rehun viljelemiseen.

Maailmanpankki onkin ennustanut, että siirtyminen takaisin paikallistalouteen on eräs 2000-luvun tärkeimpiä kehitystrendejä. Maailman tila -raportin mukaan siirtyminen paikallistalouteen on prosessi, jossa jokin alue – yhteisö, kunta, seutu tai kaupunki – vähentää riippuvuuttaan maailmantaloudesta panostamalla oman alueensa resursseihin.

Paikallisempaan talouteen siirtyminen olisi kenties järkevää aloittaa juuri ruoantuotannosta. Nykyisenkaltainen globaali maataloustuotantojärjestelmä sisältää monia maalaisjärjellä käsitettävissä olevia epäkohtia, jotka liittyvät nimenomaan maailmantalouden kasvuun ja keskinäisriippuvuuden lisääntymiseen. Mitä järkeä on esimerkiksi siinä, että niin Suomessa kuin Ugandassakin paikalliset viljelijät ovat vaarassa menettää elinkeinonsa kun samaan aikaan ihmiset syövät maailman toiselta laidalta laivoilla ja lentokoneilla rahdattua suurten yhtiöiden plantaaseilla tehotuotettua ruokaa? Mitä järkeä on siinä, että afrikkalainen maanviljelijä tuottaa pihvilihaa ja banaaneja suomalaiselle työttömyyskortistossa olevalle maanviljelijälle sen sijaan että molemmat tuottaisivat ruokaa itselleen, perheilleen ja lähiympäristölleen?

Joissain tapauksissa maataloustuotteiden kansainvälinen kauppa voi jopa vähentää ekosysteemien rasitusta. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun sateisilta seuduilta kuljetetaan vesi-intensiivisiä tuotteita kuiville seuduille. Toisaalta ruoan pakkaaminen, kuljettaminen ja varastointi syövät aina energiaa ja aiheuttavat kasvihuonekaasupäästöjä.

Kehitysmaissa on tavallista, että jopa 90 prosenttia ihmisistä työskentelee maataloudessa, mistä huolimatta kehitysmaissa asuu lähes miljardi aliravittua. Eräs suuri syy tähän on se, että kauppasopimuksin kehitysmaiden viljelijöille on tehty kannattavammaksi tuottaa ruokaa vientiin, kuin itselleen ja lähiympäristölleen.

Kestävässä taloudessa kansainvälisen sopimusjärjestelmän tulisi olla sellainen, että se palvelisi niin rikkaita, köyhiä kuin luontoakin. Nykyinen WTO-vetoinen kauppapoliittinen järjestelmä ei ole siihen, ylevistä tavoitteistaan huolimatta, pystynyt. Kaupan vapauttamisen periaatteelliset hyödyt ovat tunnetut: kauppa kasvattaa vaurautta ja lisää rauhaa kauppakumppaneiden välillä. Maailman kauppajärjestön perustamissopimuksen johdanto-osassa sitoudutaan myös edistämään kansainvälistä kauppaa kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

Järjestelmä ei ole kuitenkaan saavuttanut tavoitteitaan, sillä valintatilanteen tullessa eteen taloudelliset arvot ovat aina ylittäneet ekologiset ja sosiaaliset arvot. Kaupan laajentuminen on lisännyt monikansallisten yritysten voimaa, ja ristiriitatilanteessa WTO:n kauppaa koskevat säännöt päihittävät kansallisen lainsäädännön – esimerkiksi ympäristölainsäädännön. Tämä on heikentänyt politiikan ja demokraattisesti valittujen instituutioiden voimaa yhteisten resurssien käytöstä päätettäessä ja vahvistanut taloudellisen laskelmoinnin pelitilaa.

WTO-vetoinen kauppajärjestelmä on ympäristön lisäksi sortanut köyhiä ja syventänyt maailman jakoa rikkaisiin ja köyhiin. Kehitysmaiden neuvotteluvoima järjestelmässä on ollut heikko ja ne ovat puolipakolla joutuneet hyväksymään itselleen epäedullisia sopimuksia.

Voimasuhteet ovat muuttumassa. Nousevien talousmahtien, kuten Kiinan, Intian, Meksikon, Vietnamin ja monien muiden painoarvo on jo lisääntynyt niin, ettei niiden ääntä voida olla missään yhteydessä kuulematta. On kuitenkin sanottu, että näiden siirtymätalouksien eliitti ei välitä köyhimpien eduista sen enempää kuin länsimainen eliitti on tehnyt.

Tulevien vuosien suuri haaste onkin saada aikaan sopimusjärjestelmä, joka keskittyisi aiempaa enemmän palvelemaan yhteistä hyvää, sen sijaan että valvoisi tiettyjen vahvojen kansallisvaltioiden etua. Ilmastokatastrofi voi osoittautua yhteiseksi uhaksi, joka pakottaa ihmiset havaitsemaan keskinäisen riippuvaisuutensa ja puhaltamaan yhteen hiileen – tai sitten ei. Varmaa on kuitenkin, että ilmastotuho koituu kaikkien maksettavaksi tavalla tai toisella, jos järjestelmän perusteita ei muuteta aidosti kestävämpään suuntaan. Luonnonvarojen ja resurssien yhteisomistusta on väläytelty tavaksi, jolla voitaisiin muuttaa talousjärjestelmän mittakaavaa paikallisemmaksi ja vähentää suuryhtiöiden valtaa. (Yhteisomistusta käsitellään alla tarkemmin.)

Pienempään talouden mittakaavaan liittyvät myös kehitysyhteistyön trendi-ilmiöksi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana nousseet mikroluotot ja muu pienrahoitus. Mikroluottokampanja on 1970-luvulta alkaen tarjonnut köyhille ympäri maailmaa pieniä lainoja esimerkiksi yritystoiminnan rahoittamiseen. Mikroluototuksen kohteena olevat perheet ovat niin köyhiä, etteivät he voisi saada lainaa tavallisesta pankista.

Kampanja on tavoittanut jo lähes 100 miljoonaa ihmistä, ja sen tavoitteena on saada 175 miljoonaa köyhintä perhettä kampanjan piiriin vuoteen 2015 mennessä.  Kampanjan mukaan lainan saajista tähän mennessä 80 prosenttia on ollut naisia. Intialainen mikroluototuksen pioneeri, vuonna 1976 Grameen- pankin perustanut Muhamed Yunus sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2006.

Mikroluottokampanja on saanut osakseen myös arvostelua. Arvostelijoiden mukaan mikroluotoilla ei pureuduta syvempiin köyhyyttä ja epätasa-arvoa tuottaviin rakenteisiin, kuten maanomistuksen epäoikeudenmukaisuuteen.

 

Ekologisten kustannusten lisääminen hintaan

Ekosysteemien arvo on mittaamaton. Nykymuotoisen taloudellisen järjestelmän suurimpia virheitä onkin, ettei se tunnista ekosysteemien arvoa eikä sisällytä sitä tuotteiden ja palvelujen hintaan. Luonnon arvon mittaaminen ei ole helppoa, mikä on vaikeuttanut sen huomioimista liike-elämän ja hallitusten päätöksenteossa. Mutta kun ekosysteemit ja niiden tuottamat palvelut on nähty käytännössä arvottomina, niitä on ollut liian helppo hyväksikäyttää. Lisäksi käytössä olevat taloudelliset mittarit, kuten bruttokansantuote, antavat luontopääoman kuluttamisesta virheellisiä signaaleja: kun suon päälle rakennetaan kauppakeskus, bruttokansantuote todennäköisesti kasvaa.

Kestävässä taloudessa ekosysteemeillä ja niiden tarjoamilla palveluilla on hinta. Ekosysteemipalveluista maksamisen tarkoituksena on luoda markkinalähtöinen mekanismi, joka kannustaisi luonnonsuojeluun.

Maksumekanismit voidaan jakaa neljään luokkaan. Yksityisissä maksujärjestelyissä yksityiset asianomistajat sopivat keskenään esimerkiksi joen valuma-alueen suojelusta. Oikeuksien kaupassa päästöille määrätään tietty yläraja, ja päästöoikeudet jaetaan saastuttajien kesken. Teollisuuslaitokset ja yritykset, jotka saastuttavat sallittua vähemmän, voivat myydä päästöoikeutensa niille, jotka saastuttavat enemmän. Tästä esimerkki on Euroopan Unionin päästökauppa, joka perustettiin täyttämään Kioton sopimuksen päästövähennysvelvoitteet. Ekomerkinnät ja sertifiointijärjestelmät sisällyttävät ympäristönsuojelun hinnan tuotteen hintaan. Julkiset maksujärjestelmät, mukaan lukien ympäristöverot, ovat yleisin tapa, jolla ekosysteemipalveluista maksetaan. Veroilla voidaan luoda voimakkaita kannustimia ekologisempiin valintoihin sekä tuottajille että kuluttajille tai rangaista ympäristölle haitallisesta toiminnasta.

Inhimillisen kehityksen ja ekologisten kustannusten suhde on monimutkainen. Köyhien maiden hallituksilla saattaa olla halu edistää talouskasvua ja ihmisten elintason nousua subventoimalla näille halpaa energiaa. Tällöin ekologisista kustannuksista ei makseta, mikä kannustaa energian tuhlailevaan käyttöön ja voi puolestaan johtaa vakaviin ympäristötuhoihin. Muun muassa Kiinassa painitaan tämänkaltaisten ongelmien kanssa.

 

Yhteisomistus ja yhteisöjen voimavarojen hyödyntäminen

Nykyinen kauppa- ja omistusjärjestelmä on aiheuttanut omistusoikeuksien keskittymistä suuryhtiöille, joiden päätöksentekoa ohjaavat puhtaasti taloudelliset intressit. Suuryritykset ovat asianajajien rakentamia kokonaisuuksia, joiden logiikkaan ei ole toistaiseksi kuulunut ekologisten tai sosiaalisten kustannusten pohtiminen. Valtioiden kyvyttömyys resurssien kannattavaan ja tehokkaaseen hallintaan ja yksityisten markkinoiden taloudellinen laskelmointi on luonut tarpeen omistusmuodolle, joka sijoittuu julkisen ja yksityisen väliin. Yhteisomistuksesta on kaavailtu kestävän talouden omistusmuotoa, jossa ekologinen ja sosiaalinen kestävyys yhdistyisi taloudelliseen kannattavuuteen.

Viimeisen sadan vuoden aikana lähes itsestään selväksi tullut jako yksityiseen ja julkiseen omistukseen ei ole historiallinen fakta, sillä vielä 1700–1800-luvulla esimerkiksi Englannissa suurin osa maista oli yhteisomistuksessa. Yhteisomistus on julkisen (valtion) omistuksen ja yksityisen omistuksen väliin sijoittuva omistusmuoto, jossa yleensä pienimuotoinen yhteisö tai sosiaalinen verkosto yhdessä hallinnoi jotakin resurssia. Yhteisomistuksen muotoja on edelleen käytössä eri tavoin eri puolilla maailmaa, ja sen on ennustettu olevan tulevaisuuden kannalta keskeinen omistussuhteiden järjestämisstrategia. Esimerkkejä yhteisomistuksesta ovat kastelujärjestelmät, joita on käytössä esimerkiksi Balilla ja Filippiineillä. Nämä kastelujärjestelmät perustuvat sosiaalisille verkostoille, jotka yhdessä hallinnoivat alueella käytössä olevia vesivaroja niin, että vettä riittää kaikille tarpeensa mukaan. Länsimaissa käytössä olevia ”yhteismaita” ovat esimerkiksi kaupunkien yhteispuutarhat tai Alppien rinteiden laidunmaajärjestelyt. Eräs yhteisomistukseen keskeisesti liittyvä piirre on sosiaalinen vuorovaikutus ja sen myötä tuleva yhteisvastuun tunne: kun jokaisen viljelijän vedensaanti riippuu yhteisen järjestelmän toimivuudesta ja keskinäisestä luottamuksesta, ei synny tarvetta hyväksikäytölle ja itsekkäälle voitontavoittelulle.

Toinen yhteisomistuksen keskeisistä piirteistä liittyy aikaan. Yksityisomistuksen kritisoijat ovat sanoneet, että yksityisomistus on välttämättä lyhytnäköistä, koska se perustuu tarpeeseen pitää rahoittajat ja sijoittajat tyytyväisinä lyhyen aikavälin voitoilla. Yhteisomistus sen sijaan perustuu enemmänkin resurssien hoitamiselle ja säilyttämiselle kuin niiden ”tulouttamiselle”.

On kaavailtu, että luonnonresursseja kuten kokonaisia valtameriä, jokien valuma-alueita tai periaatteessa jopa ilmakehää voitaisiin hallinnoida yhteisomistuksen idealle perustuvien instituutioiden kautta. Maailman tila 2008 -raportin mukaan lähimmäksi tällaista instituutiota tulevat tällä hetkellä niin kutsutut trustit. Esimerkki trustista on Britanniassa toimiva National Trust, joka perustettiin jo 1895 suojelemaan ympäristöä hallitsemattoman teollistumisen vaikutuksilta. Nykyään säätiö hallinnoi Britanniassa yli 250 000 hehtaaria maata, jota se pyrkii suojelemaan ja säilyttämään kaikille yhteisesti kuuluvana omaisuutena.

Myös kehitysyhteistyön saralla on havahduttu siihen, miten tärkeää on antaa ihmisille itselleen omistus- ja hallinnointioikeus oman alueensa resursseihin. On alettu ymmärtää, että suurin voimavara köyhyyden ja siitä johtuvien ympäristöongelmien poistamisessa ovat köyhät itse – kun heille vain annetaan mahdollisuus omistaa itse omaan elämäänsä vaikuttavat luonnonvarat. Yhteisövetoisuus on noussut kehitysyhteistyön uudeksi paradigmaksi.

Yhteisölähtöisyyttä on köyhyydenvähentämistyön yhteydessä myös kritisoitu. On sanottu, että yhteisöhankkeet ovat liian pienimuotoisia, lyhytjänteisiä, kapeita, rajallisia tai pinnallisia. Ongelmat eivät aina ole yhteisössä itsessään, vaan laajemmissa rakenteissa, joihin on välttämätöntä puuttua, mikäli aiotaan saada aikaan todellista muutosta.

Yhteisölähtöisempi tapa suhtautua niin köyhyydenvähentämispyrkimyksiin kuin ympäristötuhojen estämiseenkin kertoo, puutteistaan huolimatta, oleellisesta ja tärkeästä ajattelutavan muutoksesta. Ensimmäinen tärkeä oivallus on se, ettei ole olemassa mitään kaikille yhtäläisesti sopivaa patenttiratkaisua, jolla köyhyyteen tai ympäristöön liittyvät ongelmat voitaisiin keskitetysti ratkaista. Ratkaisumalli riippuu aina paikallisesta kontekstista, sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta menneisyydestä ja nykyisyydestä. Paras tieto paikallisista olosuhteista on paikallisilla ihmisillä ja vain heidän oma halunsa ja kykynsä toimia mahdollistaa todellisen kehityksen.

Kyky toimia liittyy oivallukseen siitä, ettei köyhyys ole vain rahattomuutta. Köyhyydellä on myös sosiaalinen puolensa: köyhyys on yksilön tai yhteisön kyvyttömyyttä vaikuttaa itse omaan elämäänsä ja elinympäristöönsä. Kehitys on siten yksilöiden ja yhteisöjen vapauksien laajentamista. Osallistaminen- termillä on tässä yhteydessä hieman huono kaiku, koska se on liian usein tarkoittanut vain paikallisten yhteisöjen ”sitouttamista” länsimaisten rahoittajien ehdoilla toteutettaviin projekteihin. Todellinen vapauksien laajentaminen kehitysmaiden ihmisten kohdalla tarkoittaisi sitä, että he saisivat itse määritellä mahdollisuuksiensa rajat.

Köyhyys on kuitenkin paitsi paikallista, myös voimakkaasti poliittista. Kehitysmaiden kurjuus liittyy globaaliin voimapolitiikkaan, eikä sitä koskaan voida poistaa pelkästään paikallisilla keinoilla. Ylhäältä-alas tai alhaalta-ylös -lähestymistapoja on käytettävä yhdessä ja yhtaikaa. Köyhyyden vähentäminen yhtaikaa ilmastonmuutoksen torjumisen kanssa edellyttää myös ahtaasta aikaperspektiivistä luopumista ja yhteisyyden tunteen ulottamista tulevaisuuteen: meidän on lakattava ajamasta vain maapallon nykyisten asukkaiden etua. Maapallon nykyisten asukkaiden päätöksistä riippuu se, millaiset ovat maapallon tulevien yhteisöjen elämisen edellytykset.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.