Aikaa ja tilaa

Olin viime kesänä puutarhajuhlissa, joissa illan kiihkeimmän debatin aiheeksi muodostui yllättäen se, olisiko peruskoulussa hyvä opettaa lapsille filosofiaa vai ei. En muista, mistä keskustelu lähti – ehkä meneillään olevasta tuntijakosuunnitelmasta – eikä sillä ole väliä.

Keskustelussa sivuutettiin täysin se tosiasia, että joissakin kouluissa filosofiaa voi jo nyt opiskella, tosin vain valinnaisena aineena, eikä läpi peruskoulun. Lähestymiskulmamme oli täysin teoreettinen: entä jos lapsillemme opetettaisiin filosofiaa? Mitä siitä seuraisi?  Suuri osa keskustelijoista oli kouluikäisten lasten vanhempia, joukossa joku opettajakin.

Eräs ystävistäni oli ehdottomasti filosofian opettamista vastaan: filosofialle altistuminen tekisi nuorista ”kyynisiä liian varhain”. Mainittakoon, että kyseinen henkilö itse on opiskellut filosofiaa, tosin vasta yliopistossa, eikä hän ole lainkaan kyyninen, pikemminkin ikuinen maailmanparantaja.

Itse puolustin filosofiaa. Eihän filosofian opettaminen tarkoittaisi sitä, että lapsille kaadettaisiin päähän Nietzschen tai Platonin ajatuksia. Filosofia pikemminkin on ajattelemista itse, omin aivoin, siis ajattelun perusteiden ajattelemista. Lapset sitä paitsi kysyvät luonnostaan, ja filosofiahan on ihmettelemistä ja näkökulman vaihtamisen taitoa. Ja eikö taito katsoa asioita eri vinkkeleistä ole tulevaisuususkon säilyttämisen kannalta aika tärkeää?

Keskustelu ei päätynyt mihinkään, mikä ei tietenkään haitannut mitään – kenestäpä ei olisi virkistävää vain väitellä?

Seuraavana päivänä selasin erään kustantamon nettisivuilla pikkulapsille tehtyä filosofian oppikirjaa. Ilahduin, sillä kyseessä oli selvästi lasten filosofian oppikirja, ei filosofiaa lapsille. Filosofian peruskäsitteitä – kuten osa-kokonaisuus tai äärellinen-ääretön – havainnollistettiin lasten maailmasta käsin, esimerkiksi näin: jos menet välitunnille, sinulla on vapaus valita, istutko puun katveeseen lukemaan vai menetkö pelaamaan palloa muiden kanssa. Kun taas välitunti loppuu, et enää voi valita, vaan on välttämätöntä mennä sisälle. Näin oli opittu käsitepari vapaus-välttämättömyys. Voilà!

Voi tietysti kysyä, eikö ajattelua voi opettaa millä tahansa tunnilla? Ajattelun perusteiden opettaminenhan ei vaadi kuin aikaa ja tilaa, ja sitä, että rohkaistaan ajattelemaan. Varsinainen kysymys kuuluukin, onko meidän koulussamme aikaa ja tilaa ajatella, ja onko se edes tavoite.

Suomalaista koulua vaivaa liika teoreettisuus ja pulpettimaisuus. Koulu on tietopainotteinen, eikä taiteille ja taidolle – ajattelun ja soveltamisen taito mukaan lukien – ole riittävästi aikaa. Minkään uuden oppiaineen tuominen tuntikehykseen ei siis ratkaise itse ongelmaa: nykyisessä koulussa ei ole riittävästi aikaa ja tilaa kysymiseen, kohtaamiseen ja keskustelemiseen.

Samalla tavoin kuin ajattelu vaatii aikaa ja tilaa, myös lapsen leikki vaatii ympärilleen tilaa ja turvallisuutta. Jo päiväkotilapset oppivat ja oivaltavat asioita itsenäisesti, eikä kaiken olemisen tarvitse olla ohjattua. Me kaikki tarvitsemme joutilaisuutta, jolloin on mahdollista päästää ajattelematta jääneet asiat pintaan. Filosofia vaatii ponnistelua, mutta myös levollisessa tilassa oleminen synnyttää ajatuksen ituja, joista voi tulla jotakin. Kuten Immanuel Kant sanoi, tyhjyys on luova tila, josta vasta voi syntyä jotakin.

Kaikki eivät myöskään ole ajattelijoita tai teoreetikkoja – monet meistä ovat tekemällä oppijia, jotka oivaltavat asioita parhaiten kokeilemalla ja tekemällä itse. Myös käsillä voi synnyttää uutta, jäsentää maailmaa ja luoda uusia maailmoja.

Aika ja tila ovat nykyajan ylellisyyttä, eikä tämä koske vain koulua. Monet meistä ovat huomanneet, miten ajatus alkaa lentää vasta, kun saa tehdä samalla jotakin ihan muuta: kutoa, juosta, puuhata. Parhaat ajatukset syntyvät pakottomasti, spontaanisti. Usein lomalla, silloin, kun on varaa olla tyhjäkäynnillä – tai vaikka puutarhajuhlissa, kun hyvien ystävien kanssa on kerrankin aikaa väitellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.