Taide

Luomisen edellytyksistä

Kuvitelkaamme, että joku antaa taiteilijalle kehotuksen ryhtyä yrittäjäksi. Ymmärtääksemme, miksi joku näin tekee, meidän on huomattava, että puhujan ymmärrys taiteesta on ratkaisevasti toisenlainen kuin meidän, joille taide on jotakin itsessään arvokasta.

 Kehotuksen taustalla on ensinnäkin ajatus siitä, ettei taideteoksella sinänsä ole minkäänlaista itseisarvoa. Tästä puolestaan seuraa johdonmukaisesti ajatus, että taiteesta voidaan puhua yritysmaailman kielellä.
 

Jos joku tahtoo yrittäjäksi, hän ei varmastikaan ryhdy taiteilijaksi. Liike-elämä tekee kauppaa hyödykkeillä, jotka se pyrkii saamaan markkinoille tehdäkseen niillä taloudellista voittoa. Hyödykkeeltä puuttuu itseisarvo. Hyödykkeen arvo tulee esiin vasta vaihdannassa, jossa siitä maksetaan rahallinen korvaus. Hyödyke tulee sitä arvokkaammaksi mitä suuremmaksi siitä saatu korvaus kasvaa. Taiteellisen toiminnan lopputulosta ei sen sijaan mitata rahassa. Silti taiteella on oma arvonsa.

Jos joku tahtoo tutkijaksi, hän ei varmastikaan ryhdy yrittäjäksi. Tieteellinen perustutkimus ei tyypillisesti ole taloudellista voittoa tuottavaa, sen arvo on muualla. Perustutkimuksella on arvo sinänsä, jota ei välttämättä mitata rahassa. Se lisää ymmärrystämme maailmasta – siitä, miten asiat ovat, ja miten ne voisivat olla.

Innovoiminen ja luominen onkin syytä erottaa toisistaan myös silloin, kun puhutaan tutkimisesta ja tieteestä. Innovoimisen tuloksena syntyvä innovaatio on keksintö, joka markkinoille siirrettynä tuottaa keksijälleen taloudellista etua. Innovaatioiden arvo on niiden vaihtoarvossa, ei uudessa tiedossa sinänsä.

Tieteessä uuden ajatuksen syntyminen sen sijaan edellyttää tutkimuksellista vapautta, tietynlaista luovaa tyhjää tilaa, jota valmiiksi annetut sisällöt tai reunaehdot eivät valmiiksi rajoita. Tiedemaailmassa tieteen viimekätinen arvo riippuu sen puolueettomuudesta, riippumattomuudesta ja uskottavuudesta. Siksi tutkimustuloksen arvo ei riipu siitä, kuinka paljon mesenaatit ovat tiedemiestä tai -naista ennakkoon tukeneet.

Sivistysyliopistolla on itseisarvonsa, joka ei ole riippuvainen siitä, ovatko sen tutkimustulokset myytävissä kaupallisilla markkinoilla vai eivät. Vastaavasti taideteoksella on arvonsa siitä huolimatta, että joku sattuisi siitä jotakin maksamaan. Näistä syistä taitelija tai tutkija ei ole yrittäjä, vaikka hänet on sellaiseksi yritetty työhallinnon viranomaisten toimesta leimata.

Taide tai humanistinen tutkimus eivät silti ole sillä tavoin maailmasta erillisiä, että niitä voitaisiin tehdä ilman riittävää taloudellista tukea. Taiteilija tulee vastedeskin tarvitsemaan taiteelleen valtiovallan tuen, sillä Suomen kokoisen maan markkinoilla taiteella harvemmin elää.

Sama markkinoiden pienuus rajoittaa myös tieteiden menestymistä kaupallisessa maailmassa: vaikka kaikille yliopistoille nyt annetaan mahdollisuus markkinarahan keräämiseen, humanistinen taiteentutkimus, filosofia, kulttuurintutkimus, filologia, eksegetiikka ja yhteiskuntatieteet tulevat edelleen tarvitsemaan valtiovallan ja yhteiskunnan taloudellisen tuen. Tiede ja taide ovat kulttuurista pääomaa ja osa sitä, mitä sivistykseksi kutsutaan.
 

Silti huomautan: jos "pääomaa, pääomaa!" on ainoa, mitä puhuja saa sanotuksi, tarvitsee pää lomaa. Taidetta on mahdotonta selittää sille, jolla ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Kokeakseen taiteen on oltava valmis ottamaan vastaan jotakin sellaista, jota ei voi määritellä sanomalla "X on y" tai "X:n arvo on nn-euroa". Taiteen kokeminen vaatii tyhjäksi tulemista, ei pulleaa lompakkoa. On absurdia ajatella, että taideteoksen voisi ostaa. Taidehan kuuluu kaikille! Siksi parasta taiteen tukemista on taiteilijan työn tukeminen, ei taideteoksesta maksaminen – vaikka taidehankinnat jonain päivänä vapautettaisiinkin veroista.

***

Kirjoitin tämän tahallisen provokatiivisen kolumnin Taiteilija-lehteen pari vuotta sitten. Maailma on muuttunut sen jälkeen. Taiteesta ja tieteestä puhutaan yhä luontevammin samassa lausessa "luovan talouden" ja "yritteliäisyyden" kanssa. On myös hälyttäviä uutisia. Humanistiset aineet ovat perikadossa. Tutkijoiden tilanne katastrofaalinen. Sisältöä halutaan, mutta siitä ei tahdota maksaa. Se on ajan henki. Tehkööt ilmaiseksi ne, joilla on siihen kutsumus. 

Aalto-yliopiston konsepti on vajaa, koska Aalto-yliopistosta puuttuvat humanistit ja yhteiskuntatieteilijät. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät osaavat kuvata asioiden merkityksen syvemmältä ja laajemmasta näkökulmasta. Juuri tästä syystä Aalto-yliopiston on vaikea ellei mahdotonta koskaan nousta todelliseksi huippuyliopistoksi. Pelkkä raha ei takaa onnistumista, kun puhutaan tutkimuksesta. Tarvitaan ennen kaikkea näkemystä. Siksi merkittäviä oivalluksia syntyy tutkimuksen marginaaleissa, siellä, minne teknokraatin ja ahneen virkamiehen katse ei yllä.

Suomessa on tehty vääriä päätöksiä, kun on lähdetty uudistamaan yliopistoja hallinnon näkökulmasta. On siirretty määrärahoja perusopetuksesta ja -tutkimuksesta hallintoon, perustettu uusia hallintotason virkoja ja paisutettu hallinnon kulut ennen näkemättömiksi. Tämä on yksi merkittävä syy siihen, että Helsingin yliopistossa humanistisen tiedekunnan talous on romahtanut ja kursseja on ensi vuodelta jouduttu perumaan. Näin käy, kun asiantuntijaorganisaatiota lähdetään purkamaan, ja virkamiehet ottavat vallan. Ei heillä ole riittävästi sydäntä tutkimukselle.

Voi vain toivoa, että ne, joilla on kutsumus tehdä tiedettä ja taidetta, jaksavat tämän vaikean ajan yli. Voi myös toivoa, ettei kokoomus enää koskaan saa opetusministerin salkkua. Kokoomuslainen yliopisto on pahinta – ei fantastisinta – mitä tässä maassa on koskaan yliopiston perustamisen jälkeen nähty. Tästä suunta voi olla vain valoa kohti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.