Konkreettista apua ajoissa, ilman viranomaisarmeijaa

Soitin viime keväänä viime Helsingin sosiaalivirastoon ja kerroin, että haluaisin tavata itähelsinkiläisiä lastensuojelun työntekijöitä. Minua kiinnosti, miten uusi lastensuojelulaki toimii Helsingissä ja mitkä ovat lastensuojelun pahimmat ongelmat. Itä-Helsingin valitsin, koska tiesin lastensuojelun asiakasperheitä olevan idässä enemmän kuin muualla Helsingissä.

Sosiaalivirasto järjesti minulle tapaamisen, jossa oli paikalla kymmenkunta erityisesti Itä-Helsingissä työskentelevää lastensuojelun työntekijää sekä heidän päällikkönsä sosiaalivirastosta. Minulle näytettiin viisi erilaista power point –esitystä, joissa aiheena oli lastensuojelutyö eri näkökulmista. Lastensuojelun työntekijät kertoivat työnsä ongelmista konkreettisten esimerkkiperheiden kautta. Tunteja kului, ja lopuksi sain esittää kysymyksiä.

Tapasimme Itäkeskuksessa lastensuojelun toimitiloissa, vain lyhyen matkan päässä Puotilasta, jossa 8-vuotias tyttö sai surmansa. En siksi ole viime aikoina voinut olla ajattelematta, että olin yksi niistä linkeistä, joka petti. En tosin tiedä, mitä olisin voinut tehdä – en kai siinä vaiheessa mitään.

Lastensuojelun työntekijöitä keväällä ja sen jälkeen tavattuani olen nimittäin tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että apua pitäisi saada paljon, paljon varhemmin, kuin sitä nykyään on mahdollista saada. Solmukimpuksi sekoittuneet ongelmat tarvitsevat paljon aikaa, tilaa ja ison pöydän, että ne saataisiin oiottua. Lastensuojelussa nämä pöydät ovat täynnä läpikäymättömiä paperipinoja.

Tavattuani lastensuojelun työntekijöitä halusin käydä tapaamassa myös Helsingin sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtäviinsä kuuluu niiden kansalaisten auttaminen, jotka putoavat byrokratian koneistossa väliin tai eivät resurssien puutteen tai oman osaamattomuuden vuoksi saa tarvitsemaansa ja heille lain mukaan kuuluvaa apua. Halusin kysyä kauoungin sosiaaliasiamiesten näkemystä siitä, mistä lastensuojelu vuotaa ja miksi se vuotaa.

Sosiaaliasiamiehiltä kuulin, että merkittävin epäkohta Helsingissä on lastensuojeluperheiden suuri määrä vastuullista sosiaalityöntekijää kohti, samoin kuin se, että sosiaalityöntekijät vaihtuvat niin usein, ettei tieto perheiden tilanteista useinkaan siirry työntekijältä toiselle. Lähteneellä työntekijällä on saattanut olla epäilys siitä, ettei kaikki ole sittenkään kunnossa siinä perheessä, jossa juuri käytiin, mutta aina tätä huomiota ei tule kirjatuksi. Tai on monia pieniä havaintoja, joista olisi apua, kun punnitaan mitä apua perhe tarvitsisi. Mutta se henkilö, jolla tieto olisi, on jo mennyt.

Helsingissä lastensuojelun työntekijän asiakkaina on pahimmillaan yli sata perhettä. Vastuusosiaalityöntekijä ei ennätä tavata lapsia tai heidän perheitään riittävän usein eikä asiakassuunnitelmia ehditä tarkistaa niin kuin lastensuojelulaki edellyttäisi.

Lastensuojelulain tarkoituksena on lapsen oikeuksien toteutuminen, eikä siinä voida onnistua ennen kuin lastensuojelun resurssit ovat riittävät. Tämä on yksinkertainen fakta. Lapselle, jonka vanhemmat eivät pysty huolehtimaan edes itsestään, ei voi jaella neuvoja säännöllisen aamupalan ja liikunnan harrastamisen tärkeydestä. Pitää tehdä päätöksiä, jotka muuttavat rakenteita ja auttavat ajoissa koko perhettä.

Tein viime kevään vierailujen jälkeen hallitukselle kirjallisen kysymyksen lastensuojelulain toteutumisen seuraamisesta ja mahdollisesta korjaamisesta. Minulle vastattiin, että sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan paraikaa lastensuojelun kansallisia laatusuosituksia, joiden tarkoituksena on yhtenäistää lastensuojelulain toimeenpanoa. Peruspalveluministeri lupasi koota asiaa varten työryhmän.

En ole pystynyt tarkistamaan, onko tämä ministerin minulle lupaama työryhmä päällekkäinen sen työryhmän kanssa, jonka peruspalveluministeri äskettäin nimesi selvittämään lastensuojelun puutteita. Toivon kuitenkin, että työryhmä selvittää erilaisten tukitoimien vaikuttavuutta. Kuinka vaikuttavaa on varhainen tuki – vaikkapa se, että perhe saa apua kotiin ajoissa, verrattuna siihen, että kotiapu on kunnassa lakkautettu, ja lastensuojeluasiakkaan ympäröi pahimmassa tapauksessa parinkymmenen viranomaisen joukkue: avohuollon sosiaalityöntekijä, johtava sosiaalityöntekijä, kotipalvelun perhetyöntekijät, psykologi, lääkäri, opettaja, rehtori, lapsen vastaanottavan laitoksen sosiaalityöntekijät jne. Olisko lasta auttanut parhaiten se, että koulussa olisi ollut töissä koulusosionomi, jolla olisi ollut mahdollisuutta hakea lintsaava lapsi kotiin ja samalla jutella vanhempien kanssa?

Kuinka monta viranomaiskontaktia surmansa saaneen 8-vuotiaan tytön perheellä oli, ja miten ne ketään hyödyttivät? Tämäkin on kysymys, joka pitää uskaltaa kysyä.

Helsingin kaupungissa on toteutettu Lähiörahaston avulla monia hienoa projekteja syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tyypillistä näille hankkeille on ollut se, että ne on rahoituksen päättymisen jälkeen lopetettu, vaikka ne olisivat olleet hyviä ja vaikuttavia. Etenkin hallintokuntien rajat ylittävien hankkeiden jatkumiselle on monia esteitä. Opetustoimi ei halua ottaa vastuuta hankkeista, jotka vähääkään haiskahtavat sosiaalityöltä, koska opetustoimi katsoo, että sen tehtävän on opettaa, ei huolehtia. Sosiaalitoimi taas ei pysty rahoittamaan kaikkia hankkeita, varsinkaan sellaisia, jotka menevät sosiaalisektorin yli terveys- tai opetustoimen puolelle. Lopputulos on se, ettei niitä suostu rahoittamaan mikään hallintokunta.

Tällaisessa tilanteessa tarvitaan poliittista ohjausta ja näkemystä varhaisen tuen vaikuttavuudesta ja taroeellisuudesta erilaisten ongelmien ehkäisemisessä. Kaupungin hallituksen pitäisi ottaa vastuu niistä hyvistä, hallintokuntien rajat ylittävistä ennaltaehkäisevistä hankkeista, joiden jatkamiselle yksittäisellä hallintokunnalla ei ole määrärahoja.

Kerron lopuksi tarinan, jonka kuulin lastensuojelun vapaaehtoistyötä koordinoivalta virkamieheltä sosiaalivirastossa.

Lastensuojelun työntekijä seisoo kahvilajonossa kahden teini-ikäisen tytön takana ja kuulee vahingossa tyttöjen keskustelun. – Mä olen käynyt tässä kahvilassa kerran aikaisemminkin, toinen tyttö kehaisee. – Kävin täällä tukihenkilöni kanssa. – Siis kenen, tytön ystävä ihmettele. Minkä ihmeen tukihenkilön? – Ei ole totta, eikö sulla ole omaa tukihenkilöä? tyttö hämmästyy.

Mikä siis on tukihenkilö? Helsingin sosiaalivirastossa toimii vapaaehtoisina noin 140 siviiliä lastensuojelun tukihenkilöinä. Tukihenkilöt on tarkoitettu lapsille, joilla on lastensuojelusuhde. Tukihenkilöt tapaavat tukilapsiaan noin joka toinen viikko, yleensä muutaman tunnin kerrallaan – käyvät heidän kanssaan elokuvissa, näyttelyissä, kahvilassa, syömässä – mikä vain tuntuu luontevalta. Tukihenkilöksi kelpaa kuka tahansa jaksava, tasapainoinen aikuinen, jolla on aikaa tavata 7-18-vuotiasta tukilastaan säännöllisesti, noin joka toinen viikko. Tukihenkilöistäkin on pula. Tukihenkilöä odottavia lapsia on tällä hetkellä 52 ja heistä 2/3 on poikia. Suurin osa pojista toivoo miespuolista tukihenkilöä. Tukihenkilöistä miehiä on alle 10 %.

Jos kiinnostuit, ota yhteys sosiaaliviraston tukihenkilövastaavaan (Piia Vanhatalo, puh, 09 3104 3794). Lisää tietoa täältä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.