Jokaiselle oikeus asuntoon ja toimeentuloon

Asuntopula ja asuntojen korkeat hinnat ovat vakava ongelma suurissa kaupungeissa ja etenkin Helsingin metropolialueella. Asuntotuotanto on laahannut asetettujen tavoitteiden jäljessä jo pitkään. Asuntojonot ovat pitkiä ja niin vuokra- kuin omistusasumisenkin hinta pilvissä. Helsingissä kaupungin asuntoa jonottaa 27 000 ihmistä. 

Pitkäaikaisasunnottomien määrä ei ole Helsingissä laskenut istuvan hallituksen aikana ollenkaan. Kymmenille pitkäaikaisasunnottomille on saatu koti, mutta kovenneet asuntomarkkinat tuottavat uusia asunnottomia nopeammin kuin heitä ehditään valtion tukeman pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman avulla asuttaa.  Kyse ei ole enää tuettujen asumisratkaisujen puuttumisesta vaan toimimattomista asuntomarkkinoista.

Poliitikot hokevat, että metropolialue on Suomen talouden veturi. Epäonnistuneesta asuntopolitiikasta on kuitenkin tullut Suomen talouden kohtalonkysymys.

Asuntopolitiikan tehottomuus haittaa metropolialueen kehittymistä monella tavalla. Kyse ei ole vain siitä, ettei ihmisillä ole varaa asua Helsingissä, vaan myös siitä, etteivät työnantajat saa työntekijöitä ja uusia yrityksiä ei synny. Viime kädessä epäonnistunut asuntopolitiikka vyöryy kansalaisten ja julkisen sektorin maksettavaksi kohonneina sosiaalipuolen kustannuksina.

Korkea asumisen hinta vaikeuttaa elinkeinoelämän toimintaa, kun matalapalkkaisille aloille on vaikea saada työntekijöitä. Myyjä, laitoshuoltaja, lähihoitaja tai autonkuljettaja ei pysty palkallaan enää maksamaan asumistaan Helsingissä. Työttömyys pahenee ja palvelujen ja elinkeinojen kehitys hidastuu, kun työntekijöillä ei ole varaa asua siellä, missä työtä olisi tarjolla ja minne sitä voisi syntyä. Uutta yritystoimintaa ei synny, sillä se edellyttäisi paitsi monipuolisia pienyrityspohjaisia palveluita, myös eri toimintojen läheisyyttä, yhteistyötä ja vuorovaikutusta.

Monet hakevat ratkaisua muuttamalla kehyskuntiin ja reissaamalla työpaikalle kauempaa. Tämä taas pahentaa kaupunkirakenteen hajautumista ja lisää liikenteestä aiheutuvia päästöjä ja kustannuksia niin asukkaille kuin kunnille.

Epäonnistunut asuntopolitiikka on ennen kaikkea kipeä moraalinen kysymys: isoissa kaupungeissa, missä vuokrat ovat suurimmat, asumisen kalleus on työttömyyden jälkeen merkittävin köyhyyttä aiheuttava tekijä. Jo keskituloisella puolet palkasta menee asumiseen. Pienituloisella kaikki raha asumisen jälkeen menee elämisen peruskustannuksiin. Ihmisillä ei jää rahaa palveluiden kuluttamiseen, mikä syventää lamaa. 

Tuloerojen kasvun taustalla on epäonnistunut asuntopolitiikka. Asumisen hinta aiheuttaa sekä velkaantumista että köyhyyttä, kun kohtuuttoman suuri osa nettotuloista kuluu asumismenoihin. Pienituloiset työssäkäyvät joutuvat turvautumaan Kelan yleiseen asumistukeen ja kaikkein pienituloisimmat myös sosiaalitoimen maksamaan toimeentulotuen asumislisään.

Asuntopolitiikasta on tullut keskeinen kysymys myös talouspolitiikalle: OECD:n tuoreen selvityksen mukaan tuloerojen kasvu on leikannut Suomen kasvusta yhdeksän prosenttiyksikköä 1980-luvun jälkeen.

Heikoimpaan asemaan ovat jääneet pääkaupunkiseudun vuokra-asunnoissa yksin asuvat. Valtaosa Helsingin toimeentulotuen saajista on juuri heitä.

Helsingissä valtaosalla toimeentulotukea saavista todellinen vuokra ylittää asumistuen perustana olevan ns. normivuokran. Siksi moni joutuu hakemaan asumistuen jatkeeksi toimeentulotukea. Näin hinta epäonnistuneesta asuntopolitiikasta valuu kaikkein köyhimpien ja julkisen sektorin maksettavaksi.

Hallituskauden alussa silloinen asuntoministeri Krista Kiuru (sdp) julisti kovia tavoitteita vuokrien alentumisesta ja lisääntyvästä vuokra-asuntotuotannosta. Tavoitteet eivät ole toteutuneet – päinvastoin, vuokrat ovat nousseet selvästi nopeammin kuin elinkustannusindeksi eli noin 4 prosenttia viimeisen vuoden aikana.

Myöskään vuokra-asuntojen rakentamistahti ei ole merkittävästi kiihtynyt. Hallituksen toimet asuntotilanteen parantamiseksi eivät varsinkaan pääkaupunkiseudulla näytä tehoavan. Sen kummemmin asuntotuotannon määrässä, kohtuuhintaisuudessa kuin ARA-tuetun rakentamisen volyymissakaan ei ole tapahtunut olennaista muutosta parempaan eikä ole edes näköpiirissä.

Markkinatalouden tavalliset lainalaisuudet toimivat asuntomarkkinoilla huonosti: suuri kysyntä ei näytä saavan aikaan riittävää tarjonnan lisääntymistä, mikä voisi alentaa asuntojen hintaa. Tähän on monia syitä, alkaen keskittyneistä rakentajamarkkinoista, kilpailun vähäisyydestä ja kaavoitettujen asuntotonttien tarjonnan puutteesta.

Myös asuntorakentamisen kannalta välttämättömien joukkoliikennehankkeiden viivästyminen kuntien huonon taloustilanteen vuoksi haittaa asuntorakentamista. Asuntotuotanto tiiviiseen kaupunkirakenteeseen edellyttää joukkoliikenteen rakentamista, sillä ilman ehjää yhdyskuntarakennetta ja tiivistä infrastruktuuria uhkana on yksityisautoilun lisääntyminen, liikenteen päästöjen kasvu, ilmanlaadun heikkeneminen ja viheralueiden tuhoutuminen.

Mitä sitten on tehty, ja mitä pitäisi tehdä?

Asuntopulaan ja asumisen kalleuteen on pyritty vastaamaan sosiaalisesti tuetulla asuntotuotannolla. Isojen yleishyödyllisten rakennuttajien vetäydyttyä ARA-tuetun rakentamisen piiristä tuotanto on jäänyt kunnallisten asuntoyhtiöiden kontolle. Tämän johdosta sosiaalisesti tuettujen asuntojen tuotanto on ollut vähäisempää kuin mihin olisi tarvetta.

Asumisesta aiheutuvan köyhyyden vähentyminen edellyttää kuitenkin, että kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja pystytään rakentamaan. Sosiaalisesti tuettujen vuokra-asuntojen rakentaminen pitää saada nostettua riittävälle tasolle. Asuntojen –  erityisesti kohtuuhintaisten vuokra- ja omistusasuntojen tuotanto – on saatava  Helsingin seudulla nousemaan tavoitellulle tasolle eli noin 12 500 asuntoon vuodessa.

Hallituksen pitäisi tajuta, että Helsinki ei yksin selviä uusien asuntoalueiden edellyttämistä joukkoliikennehankkeista.  Tarvitaan polttoainetta, rahaa, jota Suomen veturilla ei ole riittävästi uusien asuinalueiden edellyttämien joukkoliikennehankkeiden toteuttamiseen.  Siksi veturi seisoo Pasilan ratapihalla. Valtion pitäisi aikaistaa Helsingin ja pääkaupunkiseudun uusien asuinalueiden rakentamisen kannalta välttämättömien joukkoliikennehankkeiden toteuttamista.

Kysyin asunnottomien yökahvilaa pyörittävältä asuntopolitiikan ammattilaiselta, millaisen viestin hän lähettäisi poliitikoille. ”Extreme-kokemusta puolen vuoden asunnottomuudesta toimeentulotuella”, hän vastasi.

Tästä on kyse. Viime kädessä asuntopolitiikka ei ole vain talouden kohtalonkysymys. Kyse on jokaisen perustuslaillisesta oikeudesta omaan kotiin ja kattoon pään päällä, eikä perusoikeuksia voi jättää sen enempää markkinoiden kuin vapaaehtoistenkaan hoidettavaksi.

 

Vihreä eduskuntaryhmä jätti hallitukselle kirjallisen kysymyksen asuntopolitiikan hoitamisesta.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.