Jospa poljettaisiin jalkaa heikompiosaisten puolesta?

Minua kiusattiin pahasti koulumatkoilla, kun oli 9-11-vuotias. Itselläni ei kylläkään ole kiusaamisesta minkäänlaista muistikuvaa. Olen kuullut siitä äidiltäni ja perhetuttavilta.

Kiusaaminen kävi ilmi, kun tulin koulusta toistuvasti vaatteet revittyinä, iho naarmuilla, itkettyneenä ja kauhuissani. Minulle on kerrottu, että kiusaajat jopa sitoivat minut puuhun ja kivittivät. Itse en muista näistä tapahtumista mitään.

Unohtamista on varmasti edesauttanut kiusaamisen rankka luonne. Kukapa ei haluaisi unohtaa olleensa jatkuvasti peloissaan ja ahdistunut? Olen ajatellut, ettei ajatus kiusattuna olemisesta myöskään sovi yhteen minäkuvani kanssa. Olen halunnut vaalia itsestäni kuvaa pärjäävänä ja rohkeana ihmisenä, joka ei helposti lannistu.

Vaikka mieleni on suojellut minua rankimmilta muistoilta, minulla on ala-asteelta muistikuvia lievemmistä kiusaamistilanteista. Eräällä muistikuvalla on minulle erityinen merkitys.

Muistikuvassani seison koulun pihalla, ympärilläni on rinki lapsia, ja kiusaaja seisoo minua vastapäätä. Poika, joka on ikäiseni ja samalla luokalla kuin minä, huutaa kaikkien kuullen: ”Te ootte köyhiä! Eihän teillä ole edes varaa ostaa sulle uusia kenkiä!”

Poika on oikeassa. Vanhempani olivat hiljattain eronneet, ja meillä äidin kanssa oli talous tiukilla. Kuljin siksi sinä talvena isoveljeni vanhoissa kengissä.

Sen sijaan, että olisin nolostunut ja hävennyt itseäni, suutuin ja huusin: ”Ei se ole kenenkään vika, jos minulla on vanhat kengät!”

Ymmärtääkseni yritin sanoa, että köyhyydellä voi olla monia syitä, joita sivullinen ei ymmärrä. Ei se ollut kenenkään vika, ettei minulla ollut uusia kenkiä. Niin vain oli.

Olen vuosien varrella saanut voimaa tuosta muistikuvasta, kun on pitänyt olla rohkea ja itsetuntoinen. Samaa kokemusta huomaan aina toivovani jokaiselle, joka on vaikeassa elämäntilanteessa ja yksin. Kenenkään ei pitäisi ajatella olevansa lähtökohtaisesti huonompi tai vähempiarvoisempi kuin muut. Jokaisella on oikeus itsensä arvostamiseen, olivatpa olosuhteet millaiset hyvänsä.

Suuttumista tai kiukkua ei pidä hävetä. Kiukun tunne voi olla elämää ylläpitävä voima, joka pelastaa epäoikeudenmukaiselta kohtelulta jatkossa.

Sikäli kuin muistan oikein, oma kiusatuksi tulemiseni loppui tuohon kohtaukseen koulun pihalla. Oli muistikuvani totta tai ei, olen oman elämänhistoriani takia vakuuttunut siitä, ettei kiusatuksi tuleminen lakkaa koskaan vaikuttamasta kehenkään, joka sitä on kokenut. Ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunne vaivasi myös minua pitkälle aikuisuuteen. Kiukkuenergia on pitänyt löytää aina uudestaan.

Koulukiusaaminen ei ole ainoa kiusaamisen muoto. Ikärasismi, työpaikkakiusaaminen, sukupuolinen syrjintä, pitkäaikaistyöttömien ja entisten vankien, asunnottomien tai päihde- tai mielenterveyskuntoutujien huono kohtelu ovat yhtä lailla kiusaamista.

Ne, jotka sanovat, että köyhyys tai työttömyys on ihmisen omaa syytä, muistuttavat suurisuista kiusaajaa koulun pihalla. Hyväosaisen voi olla vaikea ymmärtää monisyisiä tekijöitä vaikkapa masennuksen takana. Voimattomuudessa ei ole kyse laiskuudesta.

Laiska ja itsekäs on sen sijaan se, joka ei viitsi vaihtaa näkökulmaa ajatellakseen tilannetta heikomman näkökulmasta. Jokainen voi kysyä itseltään, saattaisinko minä lähteä jonain aamuna töihin likaisessa paidassa, ja jos, niin mitähän minulle silloin olisi mahtanut tapahtua? Olisinko uupunut hoitaessani sairasta vanhempaani? Olisinko saanut tietää läheiseni sairastuneen parantumattomasti?

Historia osoittaa, että lauman valta on kaikkein tehokkain. Se on sitä kiusaamisessa, mutta onneksi myös sen lopettamisessa. Mistä löytyisi kevään eduskuntavaalien jälkeen yhteinen rintama polkemaan jalkaa heikompiosaisten puolesta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.