Myös masentunut tarvitsee mahdollisuuden työhön ja opiskeluun

Minulta kysytään usein, miten tulin lähteneeksi mukaan politiikkaan. Eräs ratkaisevista kokemuksista oli se, kun Suomen hallitus tämän vuosituhannen alkupuolella päätti viedä alle 16-vuotiailta nuorilta oikeuden Kelan tukemaan psykoterapiaan.

Minusta hallituksen aikomus oli kerta kaikkiaan väärin enkä voinut sitä hyväksyä. Eduskunta oli tekemässä päätöstä viimeisissä kokouksissaan ennen joulua. En ollut koskaan aikaisemmin ollut tekemisissä puolueiden tai kansanedustajien kanssa, mutta nyt päätin paitsi kerätä adressin nuorten mielenterveyspalveluiden puolesta, myös kirjoittaa henkilökohtaisesti kaikille 200 kansanedustajille ja kysyä, mitä mieltä he ovat päätöksestä.

Kysyin sähköpostiviestissäni, mitä mieltä te ja puolueenne olette siitä, että valtio lopettaa tuen yhteiskuntamme kaikkein heikoimmilta – nuorilta, jotka ovat sairastuneet mielenterveydellisesti ilman omaa syytään.

Tuo elämäni ensimmäinen viesti poliitikoille tuli mieleeni äskettäin, kun silmiini osui uutinen, jonka mukaan puolella mielenterveydellisesti sairastuneista nuorista on takanaan vaikeat lapsuuden olosuhteet. Puhutaan hyväksikäytöstä, vanhempien päihdeongelmista ja koulukiusaamisesta.

Vaikka tuosta joulukuisesta viestistä on jo yli kymmenen vuotta, muistan edelleen, ketkä kansanedustajat vastasivat ja mitä he vastasivat.

Tuon jälkeen meni vielä vuosia, ennen kuin tulin lähteneeksi politiikkaan. Välissä isäni ehti kuolla sairaalabakteeriin, kun lääkärit olivat lakossa saadakseen palkankorotuksen ja hoitajat juoksivat pitkin sairaalan käytäviä pitääkseen potilaat hengissä. Ehdin myös nähdä, ettei lähiterveysasemalta saanut aikaa edes kuumeiselle lapselle.

Ensimmäinen vaalilauseeni oli ”Lapset ja sairaat ensin”.

Sanotaan, että nuoriso on yhteiskunnan ilmapuntari. Hyvinvoinnin jakautuminen näkyy nuorissa selkeästi. Toisilla menee hyvin: nuoret ovat terveempiä, koulutetumpia ja vähemmän päihteitä käyttäviä kuin aikaisemmat sukupolvet. Osalla nuorista ei mene ollenkaan hyvin. Teiniraskaudet ovat osassa helsinkiläisiä oppilaitoksia yleistyneet. Vaikka oppilashuoltoa on vahvistettu, ammatilliset opintonsa keskeyttävien määrä on kasvussa.

Samansuuntainen kehitys näkyy mielenterveyden ongelmissa. Vuonna 2013 työkyvyttömyyseläkkeelle jäi nuoria mielenterveyssyistä Suomessa ennätysmäärä. Enemmän kuin viisi nuorta joka päivä. Tämä siitä huolimatta, että nuorten mielenterveyspalveluissa on toisaalta myös vähän edistytty – se ei tosin näy vielä vuoden 2013 tilastossa.

Tärkeimpiä edistysaskeleita oli kuntoutusterapian siirtäminen Kelan järjestämisvelvollisuuden piiriin. Kela ei voi enää vedota määrärahojen loppumiseen: sen on järjestettävä nuorelle terapiaa tarpeen mukaan. Sosiaali- ja terveysvaliokunnassa ajoimme läpi oikeuden kuntoutusterapiaan myös niille nuorille, joilla ei ole opiskelu- tai työpaikkaa. Olen tosin kuullut, että tämän toteutumisessa on alueellista vaihtelua. Hyvin tärkeä edistysaskel on se, että osa-aikainen opiskelu on nyt sallittua silloin, kun opiskelija on keskeyttänyt opiskelunsa masennuksen takia. Masentuneella pitäisi aina olla mahdollisuus työhön tai opiskeluun, se on päivänselvää. Myös viime vuonna säädetyt parannukset toisen asteen oppilashuoltoon olivat hyvä asia. Oppilaitoksessa pitää olla apu saatavilla eikä masentunutta tai ahdistunutta nuorta saisi pompotella koulun ja terveyskeskuksen väliä. 
 
Paljon enemmän pitää vielä tehdä. Terapiaan pitäisi päästä sen sijaan, että nuorelle vain lykätään resepti käteen. Lasten ja nuorten ongelmat pitäisi nähdä ja tarttua niihin heti, ei vasta kun nuori on jo lopettanut käymästä koulussa. Kiusaamisen vastaiset kampanjat ovat kullanarvoisia. Matalan kynnyksen palveluista ei pidä vain puhua vaan ne pitää toteuttaa.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, ettei nuorta jätetä masennuksen kanssa yksin. Eikö ole vastuutonta myöntää nuorelle masennuksen takia määräaikainen työkyvyttömyyseläke, jos hänet sen jälkeen jätetään yksin ja ilman terapiaa? Eikö ole aivan käsittämätöntä, että nuorelle lähetetään kirje, jossa mainostetaan mahdollisuutta hakea eläkepäätöstä, mutta kukaan ei mene hänen luokseen, soita ovikelloa ja kysy: ”Jaksaisitko ottaa apua vastaan? Haluaisitko, että lähden kanssasi kirjastoon? Jaksaisitko lukea vähän?”

En vastusta eläkkeen myöntämistä sinänsä; jollainhan masentuneen on elettävä. Mutta varhaisesta eläköitymisestä on seurauksena elinikäinen köyhyys, kun takana ei ole lainkaan työhistoriaa. Yksinäisyydestä ja muusta inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Kaikkein tehokkain tapa pidentää työuria olisi nimenomaan tässä. Pudonnutta nuorta ei hyödytä vähääkään se, vaikka Suomessa miten nostettaisiin eläkeikää. Masentunutta – oli hän minkä ikäinen hyvänsä – auttaisi mahdollisuus osallisuuteen ja aktiivisuuteen. Sallitaan se hänelle. Masentuneelle ojennettu käsi ei ole hyysäämistä. Se on välittämistä.

Se mikä pätee masennukseen, pätee työttömyyteen: myös työttömällä tulee olla mahdollisuus opiskeluun, vaikkei opiskelu välttämättä edistäisi työllistymistä. Se voi kuitenkin edesauttaa hyvinvointia, estää masennuksen, edistää aktiivisuutta – ja johtaa ennen pitkää myös työllistymiseen, ennenaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen sijasta.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.