Silpputyöntekijöiden syrjimisen loputtava

Sitran raportti on oikeassa: freelancereilla, apurahansaajilla, mikro- ja pienyrittäjillä ja muilla elantonsa sieltä täältä haalivilla on oikeus samaan työttömyys- ja sosiaaliturvaan kuin muillakin työtä tekevillä. Eräs ystäväni on tehnyt tauotta silpputyötä kolmekymmentä vuotta, mutta ei ole koskaan ollut oikeutettu ansiosidonnaiseen! Eduskunta tai ay-liike eivät saa katsoa tällaista eriarvoisuutta vierestä tumput suorina. Jo perustuslain mukaan kaikkia kansalaisia on kohdeltava yhdenvertaisesti. 

Mutta toisin kuin Sitran raportissa esitetään, en kuitenkaan nykyoloissa voi kannattaa ansiosidonnaisen keston lyhentämistä. Massatyöttömyyden vallitessa vapaita työpaikkoja ei juuri ole, ja yhä suuremman joukon putoaminen ansiosidonnaiselta nostaisi nopeasti asumistuen ja toimeentulotuen kustannuksia.

Jos ansiosidonnaisen kesto olisi noin 250 päivää, kuten raportissa ehdotetaan, ansiosidonnainen kestäisi käytännössä vain reilu puoli vuotta. Mutta mitä ehtii tapahtua puolessa vuodessa?  Puolessa vuodessa ehtii ehkä toipua irtisanomisen shokista, ja pari kuukautta saattaa mennä sen varmistumiseen, ettei uutta oman alan työpaikkaa ole näköpiirissä. Sitten pitäisi ottaa selvää työttömän mahdollisuuksista opiskella ja kenties kouluttautua uudelle alalle.

Totuus kuitenkin on, että TE-toimisto suhtautuu työttömän omaehtoiseen opiskeluun byrokraattisesti. Oikeus opiskeluun evätään usein hallinnollisin perustein, vaikka se olisi työttömän etu. Myös työttömien palvelut on karsittu niin minimiin, että apua työnhakuun tai opiskeluoikeuden herumiseen ei TE-toimistosta välttämättä saa.

Sivumennen sanoen olen sitä mieltä, että työttömien kouluttamiseen tarkoitetut määrärahat pitäisi keskittää opetusministeriöön. Nyt yksilön oikeus opiskeluun riippuu siitä, onko hän työministeriön vai opetusministeriön hallinnoimien koulutuksen määrärahojen piirissä. Jos OKM huolehtisi kaikesta koulutuksesta, saataisiin työttömienkin oikeuteen opiskella ennustettavuutta ja oikeudenmukaisuutta – ja epäilemättä myös koulutuksen laatu kasvaisi.

Työttömyyden hoidon määrärahojen käyttäminen koulutukseen olisi huomattavasti mielekkäämpää kuin mikään osallistavan sosiaaliturvan nimellä kulkevan näennäispuuhastelun kehitteleminen. Oma näkemykseni on, että kaikki työtä tekevät pitää saada ansiosidonnaisen turvan piiriin. Mutta kuten vastasin joulukuussa Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa, tätä ei pidä rahoittaa leikkaamalla ansiosidonnaisen kestoa tilanteessa, jossa avoimia työpaikkoja ei edes ole. Ratkaisun pitää löytyä muualta.

Freelancereille, itsensä työllistäville ja mikroyrittäjille pitää saada yhtäläinen oikeus sosiaaliturvaan kuin on muillakin työntekijöillä. Kaiken työn tekemisen pitäisi kerryttää oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. On väärin, että ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, mikä työn tekemisen tai teettämisen tapa sattuu olemaan. Työttömien eriarvoisuus on kestämätöntä ja sen on kerta kaikkiaan loputtava.
Siksi Sitran avaus on tervetullut ja jatkokeskustelu paikallaan. Ratkaisuehdotuksia on kuultu kovin vähän, tämänkin avauksen alasampumisia sitäkin enemmän.

Perustulo ei riitä ratkaisuksi. Perustulo parantaisi väliinputoajien asemaa, mutta ansiosidonnaista se ei korvaisi. Olen siksi eri mieltä kuin Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula, joka ehdotti eduskunnassa Bien-Finlandin järjestämässä perustuloseminaarissa tällä viikolla, että ansiosidonnaisesta sosiaaliturvasta pitäisi luopua kokonaan. Minusta on oikein, että tekemällä töitä voi omilla ansioilla hankkia itselleen etukäteen paremman toimeentulon tilanteessa, jossa ei voi hankkia työllään itselleen toimeentuloa.

Mitä sitten voitaisiin tehdä itsensä työllistävien aseman parantamiseksi? Useimmat itsensä työllistävät ovat taloudellisesti riippuvaisia siitä tahosta, jonka toimeksiantona he tekevät työtään. Siksi itsensä työllistävän työsuhteen muoto on usein lähempänä palkansaajaa kuin yrittäjää, vaikka kyseessä olisi mikroyrittäjä. Olisikin luontevaa, että suuri osa itsensä työllistävistä voitaisiin rinnastaa lainsäädännössä palkansaajiin. Mikseivät palkansaajakassat voisi vakuuttaa myös itsensä työllistäviä? Ja miksi toimeksiantajat (suom. työnantajat, työn tilaajat, työn teettäjät) eivät osallistuisi itsensä työllistävän sosiaali- ja työttömyysturvan rahoittamiseen? Hehän hyötyvät työn tuloksesta.

Työttömyysturvassa itsensä työllistäjän kannalta suurin ongelma on se, että työttömäksi tultuaan itsensä työllistäjä katsotaan usein TE-toimistossa yrittäjäksi, jolla ei ole oikeutta työttömyysturvaan. Saadakseen työttömyysturvaa henkilön (esimerkiksi toimittajan) on voitava osoittaa, että hänen työskentelynsä (esimerkiksi kolumnin kirjoittaminen) työttömyysturvalla on sivutoimista eikä estä työn hakua. Todistustaakka aidosta työttömyydestä sysätään itsensä työllistävälle, eikä oma ilmoitus työmäärästä (”kirjoitin vain yhden kolumnin tässä kuussa”) välttämättä riitä todisteeksi. On täysin älytöntä, ettei työttömän oma ilmoitus riitä. Eikö liikaa maksettua työttömyysturvaa voitaisi periä takaisin jälkikäteen veroilmoituksen perusteella?  Varmasti olisi löydettävissä järjestelmä, joka on oikeudenmukaisempi kuin nykyinen ”kokonaisharkintaan” perusturva arviointi, joka sysää itsensä työllistävän kannettavaksi aivan kohtuuttoman todistustaakan. 

Ydin on joka tapauksessa tässä: sosiaaliturvajärjestelmän tulee kohdella tasavertaisesti palkansaajia, yrittäjiä ja kaikkia näiden ääripäiden välissä työtä tekeviä. Kaikkien työtulojen pitää kerryttää ansiosidonnaista päivärahaa, oli kyseessä sitten yhden päivän keikka, parin viikon projekti tai kuukauden työsuhde.

#siksiouti

Outin kampanjaa voit seurata täällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.