Ministereillä korkeakoulujen idea hukassa

Helsingin Sanomat uutisoi (30.1. 2015, s. A7) pääministeri Stubbin johtaman tutkimus- ja innovaationeuvoston esityksistä korkeakoulujen kehittämiseksi. Ministereiden linjaukset kuulostavat vitsiltä: ”Tutkijamäärän vähentäminen yliopistojen tuloksellisuuskriteeriksi”; tutkijoiden pitäisi ”kokeilla yrittäjyyttä” ja ”palata sitten takaisin yliopistoon”.

Esityksestä paistaa läpi, etteivät ministerit tunne yliopistojen tehtävää, saati nykytilaa. Tutkijoiden määrän vähentäminen ei kehittäisi korkeakouluja vaan heikentäisi niiden toimintaedellytyksiä. Ei yliopistoilla pyöri ylimääräisiä tutkijoita: tutkijat palkataan yleensä määräaikaisiin hankkeisiin tai projekteihin, joissa palkka tai apuraha maksetaan kovan kilpailun kautta hankitulla ulkoisella rahoituksella. Näissä hankkeissa opetus ja opiskelijoiden ohjaus lomittuvat usein tutkimustyöhön. Sama pätee lehtoreihin, jotka paitsi opettavat, myös tutkivat, mistä huolehditaan opetuksesta vapailla jaksoilla. Lehtoreiden tulee voida tutkia, jotta he voivat antaa ajantasaista, kiinnostavaa ja korkeatasoista opetusta.

Yliopistoissa tutkitaan ja opetetaan. Yliopiston keskeinen idea on nimenomaan se, että opetus ja tutkimus kulkevat käsi kädessä. Toki yliopistolla on kolmas tehtävänsä, yhteiskunnallinen tehtävä, mutta se ei voi olla täysin irrallinen sivistys- ja tutkimusyliopiston ideasta.

***

Ministerit ehdottavat, että tutkija voisi ”välillä kokeilla yrittäjyyttä” ja palata sitten yliopistolle. Kehotus on absurdi. Lähes aina menestyminen akateemisella uralla merkitsee tutkijalle hellittämätöntä ponnistelua uralla etenemisen ja toimeentulon eteen. Yrittäjäksi hakeutuminen merkitsisi useimmille tosiasiassa tutkijanurasta luopumista.

Entä mihin tutkija ”palaa” pyörähdettyään yritysmaailmassa? Tutkijalla on harvoin yliopistolla työpöytää, jonka ääreen palata. Ensin on hankittava rahoitus, ja mitä pidempi on tauko tutkimuksessa, mitä hankalampaa palaaminen on. Tutkimus on syventymistä, eikä uutta luovaa tutkimusta tai tutkijan uraa synny ilman pitkäjännitteistä panostusta. Apurahatutkija taas tekee useinmiten töitä kotonaan eikä ole yliopiston palkkalistoilla.

***

Ministeriryhmä sivuuttaa tutkimuksen itseisarvon ja sivistysyliopiston idean. Siksi heille ei luultavasti edes juolahda mieleen, että jos joku tahtoo tutkijaksi, hän ei varmastikaan ryhdy yrittäjäksi. Tieteellinen perustutkimus ei tyypillisesti ole taloudellista voittoa tavoittelevaa tai tuottavaa. Sen arvo ja merkitys on muualla. Perustutkimuksella on itseisarvo, jota ei välttämättä voi mitata rahassa. Perustutkimus lisää ymmärrystämme maailmasta – siitä, miten asiat ovat, ja miten ne voisivat olla. Tämän vuoksi sivistysyliopistolla – samoin kuin tutkimusta muistuttavalla taiteellisella työllä – on itseisarvonsa, joka ei ole riippuvainen siitä, ovatko sen tulokset myytävissä vai eivät. Ne voivat olla, mutta sitä emme etukäteen tiedä. Perustutkimus voi synnyttää innovaatioita, joiden merkitys soveltavalle tutkimukselle voi olla valtava, mittaamaton. Mutta sitä tiedämme harvoin ennalta.

Taide tai tutkimus eivät silti ole sillä tavoin maailmasta ja yhteiskunnasta erillisiä, että niitä voitaisiin tehdä ilman riittävää taloudellista tukea. Niin tutkija kuin taiteilija tarvitsevat työskentelylleen valtiovallan tuen. Humanistiset tieteet kuten filosofia, kulttuurintutkimus, filologia, eksegetiikka, samoin kuin yhteiskuntatieteet, tulevat edelleen tarvitsemaan valtiovallan suojelun ja taloudellisen tuen. Tiede, samoin kuin taide, on kulttuurista pääomaa ja osa sitä, mitä sivistykseksi kutsutaan. Koulutus ja sivistys ovat itseisarvoja, eivätkä ne ole olemassa vain taloutta varten. Talous sen sijaan ei ole itseisarvo. Talous on olemassa, jotta meillä olisi hyvinvointia. Koulutus, kulttuuri ja sivistys ovat keskeisesti niitä alueita, joilla hyvinvointia luodaan ja tasataan.

***

Opetusministeri Krista Kiuru (sdp) ja hallituksen muut ministerit visioivat edelleen, että yliopistot kohentuisivat ”pieniä tutkimus- ja opetusyksiköitä” lakkauttamalla. Avainsana on orwellilaiselta kalskahtava ”poisvalinta”.  Koko, sen enempää pienuus kuin suuruus, ei kuitenkaan ole mielekäs kriteeri tutkimuksen edellytyksiä arvioitaessa. Niin pienten kuin suurten tutkimusyksiköiden arvioinnin tai ”poisvalinnan” pitää perustua tieteellisiin ja tutkimuksellisiin kriteereihin. Jos koko hyväksytään tutkimusyksikön tarpeellisuuden mitaksi, ei meillä enää ole sivistysyliopistoa.

***

Jos tutkijoita pitää jatkossa olla töissä yliopistoilla nykyistä vähemmän, mihin suomalaiset tohtorit sijoittuvat? Se ei ministereitä huoleta. Ilmeisesti tohtoroituminen ei ministereiden mielestä ole Suomen pärjäämisen kannalta tarpeellista. Itse olen eri mieltä. Koulutukseen panostaminen varhaiskasvatuksesta perusopetukseen, toiselle asteelle ja korkeakouluihin on Suomen tie ylös lamasta.

Ministereiden mielestä korkeakoulutus vahvistuisi, jos ammattikorkeakoulut ja yliopistot yhdistettäisiin. Ammattikorkeakouluilla on kuitenkin oma tehtävänsä, yliopistoilla omansa. Korkeakoulujen on mielekästä profiloitua omilla osaamisalueillaan, mutta lisäksi tehdä yhteistyötä, mitä korkeakoulut tekevätkin. Yhteistyötä pitäisi kuitenkin myös valtiovallan toimesta edistää ja tukea, eikä vain pakottaa korkeakouluja kilpailemaan keskenään.

Stubbin johtama ministeriryhmä kannattaa myös lukukausimaksuja, joiden mielekkyys on jo moneen kertaan kyseenalaistettu. Ideat tuntuvat ylipäätään olevan vähissä. Ehkä olisi kannattanut teettää selvitys niillä, jotka korkeakouluista puhuessaan tietävät, mistä puhuvat.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.