Väkivallan uhri tarvitsee turvapaikan

Helsingissä jäi viime vuonna yli sata perheväkivallan uhria ilman turvakotipaikkaa. Lähisuhdeväkivallan uhrien määrä on kasvanut eivätkä kaikki turvaa tarvitsevat mahdu turvakotiin. Ongelma ei koske vain Helsinkiä. Pulaa turvakotipaikoista on koko Suomessa.

Turvakotitoiminnan rahoitus siirtyi tämän vuoden alusta kunnilta valtion vastuulle. Luulisi siis, että homma pelittäisi nyt paremmin, vaan ei. Turvakotien toimintaan on osoitettu valtion budjetista 11,5 miljoonan euron määräraha vuosille 2015–2018. Eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan mukaan määräraha riittää kuitenkin vain toiminnan turvaamiseen nykyisellä tasolla. Valtionosuus kattaa kriisivaiheen avun eikä määrärahalla pystytä perustamaan uusia turvakoteja.

Tämä siitä huolimatta, että eduskunta hyväksyi juuri viime viikolla Istanbulissa vuonna 2011 tehdyn Euroopan Neuvoston yleissopimuksen naisiin kohdistuvasta väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta. Sopimus edellyttää muun muassa kattavien ja toimivien palveluiden tarjoamista, turvakotipaikkojen määrän selvää lisäämistä ja palveluja seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Kyseessä on ensimmäinen eurooppalainen, sitova ja kattava naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vähentämiseen tähtäävä ihmisoikeussopimus.

Varovaisten arvioiden mukaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta syntyy Suomessa vuosittain vähintään 90 miljoonan euron kulut. Väkivallan vähentäminen olisi siten paitsi tärkeää ihmisoikeustyötä, myös taloudellisesti kannattavaa toimintaa. THL:n arvion mukaan Istanbulin sopimuksen edellyttämien toimenpiteiden toteutukselle olisi varattava vähintään 40 miljoonaa euroa vuodessa. Hallituksen budjetissa on siis monen kymmenen miljoonan aukko.

Miksi Suomi ei kanna vastuutaan? Luvataan kyllä, mutta todellisuudessa ei tehdä mitään. Tässä kohtaa sanan syöminen on sitä paitsi järjetöntä: lähisuhdeväkivallan ehkäiseminen säästää itsensä takaisin – inhimillisen kärsimyksen vähentymisestä, onnellisuuden lisääntymisestä, terapiatarpeen vähentymisestä.

Suomen pitää kantaa vastuunsa. Istanbulin sopimuksen ratifiointi oli edistysaskel, mutta se velvoittaa huolehtimaan myös riittävistä turvapaikoista.

Naisiin kohdistuva väkivalta on juuri Suomessa vakava ongelma. Tähän YK on 2000-luvulla toistuvasti kiinnittänyt huomiota: naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy Suomessa enemmän kuin useimmissa Euroopan maissa. Suomessa ei myöskään toimita tarpeeksi lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi.

Mikä siinä on, ettei meillä ymmäretä lyömisen olevan väärin? Viisas ei lyö, ei kiusaa toista, ei alista, ei raiskaa. Viisaan ei tarvitse. Viisas osaa puhua. Siinäkö se onkin? Suomalaisen puhumattomuudessa?

Väkivaltaa ehkäistäisiin kiinnittämällä huomio väkivallan syihin. Resursseja tarvitaan matalan kynnyksen palveluihin. Tarvitaan esimerkiksi ympärivuorokautinen palveleva puhelin väkivallan uhreille. Tässä ei voida jäädä odottamaan joskus ehkä onnistuvaa sote-uudistusta. Matalan kynnyksen palveluja tarvitaan nyt heti.

Suomessa mikään taho ei koordinoi väkivallan vastaista työtä.  Suomalaiset naisjärjestöt ovat pitkään vaatineet koordinaatioelimen perustamista ja Istanbulin sopimus siihen nyt myös velvoittaa. Sopimuksen saattaminen käytäntöön vaatii selkeää toimeenpano- ja rahoitussuunnitelmaa ja sopimus sellaisen laatimisesta on kirjattava vaalien jälkeiseen hallitusohjelmaan.

Istanbulin sopimus ei saa jäädä kuolleeksi kirjaimeksi ilman, että hakattu ja kiusattu löytää oikean turvan.

Kysykää niiltä, jotka ovat kokeneet väkivaltaa lapsuuden kodissaan, mikä on perheväkivallan todellinen lasku.

#siksiouti

Seuraa Outin kampanjaa täällä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.