Maailman paras korkeakoulutus perustuu vahvuuksiinsa

Suomi selvityi 90-luvun lamasta panostamalla koulutukseen. Koulutus ei siitä huolimatta ole noussut näissä vaaleissa keskustelun keskiöön. Isot puolueet heiluttelevat leikkauslistojaan, joiden rivien välistä voi lukea, että leikkuukirves tulee sivaltamaan myös korkeakoulujen ja perusopetuksen määrärahoja. Demarit ovat virallisestikin ilmoittaneet leikkaavansa toiselta asteelta neljännesmiljardin.

Sitä vain ihmettelee, missä on järki. Koulutuksesta leikattiin tällä kaudella jo enemmän kuin olisi terveellistä. Toiselta asteelta leikkaaminen pudottaa yhä useamman nuoren tyhjän päälle. Toiset haluavat uudistaa ammatillisen opetuksen valtaosin työpaikalla tapahtuvaksi. Missä on koulutuksen kunnioitus? Missä ymmärrys siitä, ettei Suomella juuri ole muuta kilpailukykytekijää kuin koulutus ja osaaminen?

Korkeakouluja halutaan uudistaa. Moninaisia ja ristiriitaisiakin tavoitteita ovat viime aikoina esittäneet monet. Teknologiateollisuuden etujärjestö haluaisi vähentää yliopistojen määrää puolella, jolloin jäljelle jäisi seitsemän nykyisistä neljästätoista yliopistosta. Eräät ministerit, etupäässä demarit, ovat nostaneet esiin ajatuksen yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin jakaantuvan duaalimallin purkamisesta tai ainakin höllentämisestä. Laajalti puhutaan myös korkeakoulujen profiloinnin tai uuskielellä ”poisvalinnan” lisäämisestä. Tällä tarkoitetaan, että yliopistojen tulisi karsia rönsyjään ja päällekkäisyyksiään. Mikäpä siinä, ehkä niitä onkin – kunhan esimerkiksi harvinaisia kieliä tai yhteiskunnallisia aineita tai filosofiaa ei ymmärretä rönsyiksi. Päällekäisyyksien karsiminen on ok, sivistyksen ei. Pitäisi ymmärtää, että kieliaineen lopettaminen on suorana verrannollinen harvinaisen lajin katoamiseen. Kerran menetettyä on vaikea saada takaisin.

Teknologiateollisuus on perustellut esitystään yliopistojen määrän karsimisesta puoleen sillä, että asukasluvultaan samankokoisessa Tanskassa pärjätään seitsemällä yliopistolla. Huomiotta on jäänyt, että alueeltaan kahdeksan kertaa Suomea pienemmässä Tanskassa on käytännössä ”maakunnallinen” yliopistoverkko seitsemän yliopiston alueellisten toimipaikkojen kautta. Lisäksi siellä on toistakymmentä pienempää yliopistotasoista oppilaitosta muun muassa taiteen, bisneksen ja median alalla.

Yliopistot tuottavat kansainvälisesti laadukasta tutkimusta ja opetusta, joka vastaa myös yhteiskuntamme keskeisiin kysymyksiin. Ne kouluttavat tieteellisen tiedon käyttöön ja tutkimukseen perehtyneitä asiantuntijoita, jotka pystyvät katsomaan soveltavaa väylää pidemmälle ja tarvittaessa muokkaamaan itsenäisesti tietopohjaansa. Unohtuu myös, että käytännössä perus- ja soveltavan tutkimuksen raja on veteen piirretty viiva. Ilman perustutkimusta meillä ei olisi vaikuttavia syöpähoitoja, lääkkeitä, aseteollisuutta tai kännyköitä.

Ammattikorkeakoulujen vahvuudeksi on perinteisesti ajateltu innovaatioiden tuottaminen soveltavalla tutkimuksella sekä osaaminen yrittäjyyden kehittämisessä. Vaikuttavuus alueellisen elinkeinorakenteen kehittämiseen on merkittävä ja maakunnan sisäiset kumppanuudet ammattikorkeakoulujen ja elinkeinoelämän kesken vahvistavat parhaimmillaan koko maakuntaa.

Nykymallilla toimivan korkeakoulujärjestelmän purkamisen hyötyjä on vaikea nähdä. Ammattikorkeakouluilla ja yliopistoilla on omat tehtäväkenttänsä ja vahvuutensa. Tämän mallin purkaminen ei palvelisi sen kummemmin tutkimuksen kuin elinkeinoelämänkään tarpeita.

Duaalimallin vaihtoehtona on väläytelty mallia, jossa koko korkeakoululaitos olisi yhteisen lainsäädännön alla. Ammattikorkeakoulut tuottaisivat alempia korkeakoulututkintoja ja yliopistot hoitaisivat koulutuksen maistereista eteenpäin. Tämä veisi pohjan koulutusjärjestelmämme perusteiden keskeisiltä vahvuuksilta: painottumisen soveltavaan työelämäläheiseen kehittämiseen ja tieteelliseen tutkimukseen.

Duaalimallia kyseenalaistavilta keskustelijoilta tuntuu unohtuvan, että yhteistyö ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä on jo mahdollista ja jo usein myös pitkälle edennyttä. Tuoreet yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen laki- ja rakenneuudistukset sisältävät sen, että korkeakoulut antavat opetusta sekä tekevät tutkimusta ja kehittämis- ja innovaatiotoimintaa oman korkeakoulumuotonsa tehtävistä ja näkökulmista lähtien. Korkeakoulujen asema itsenäisenä oikeushenkilönä helpottaa ja nopeuttaa yhteistyöhön liittyvää päätöksentekoa. Yhteistyö ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä voi tarkoittaa esimerkiksi yhteistä koulutusvientiä, kampusta, kirjastoa ja muita palveluja.

Haluaisin myös kuulla, mikä estää yliopistojen ammattikorkeakoulujen välisen yhteistyön? Millä tavalla lainsäädäntöä pitäisi muuttaa, jotta yhteistyö olisi mahdollista? Mitä valtiovalta voisi tehdä edistääkseen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä? Oma näkemykseni on, että valtiovallan ei pidä pakottaa ammattikorkeakouluja kilpailemaan keskenään, vaan kehittymään omien vahvuuksiensa pohjalta. Lainsäädäntöä voidaan kehittää niistä kohdista, jotka estävät sitä yhteistyötä jota ammattikorkeakoulut ja yliopistot yhdessä haluavat tehdä. Se ei vaadi nykyjärjestelmän purkua.

Korkeakoulujen uudistamisessa tulisi ottaa varsinaiset asiantuntijat eli tutkijat, opettajat ja opiskelijat vahvemmin mukaan keskusteluun ja työryhmiin. He ovat sisältöjen, resurssien ja rakenteiden tuntijoita.

Koulutuksen tulevaisuutta pohdittaessa tulisi myös avoimesti tarkastella tulevaisuuden koulutustarvetta ja perustaa rakenteelliset uudistukset tälle analyysille. Toisaalta koulutuksen tehtävä ei koskaan ole ainoastaan työelämän tai nyky-yhteiskunnan tarpeisiin vastaaminen. Koulutus rakentaa sivistystä ja osallisuutta, sekä vahvistaa ja tasaa hyvinvointia ja luo Suomen tulevaisuutta. Koulutuksen rakenteita ei voi uudistaa ottamatta huomioon koulutuksen laajaa yhteiskunnallista merkitystä. Itse haluan, että meillä on jatkossakin hyvinvointia tasaava peruskoulu sekä sivistysyliopisto, jota ei ole alistettu markkinatalouden aleille. Talous on olemassa sivistysta ja hyvinvointia varten – ei päinvastoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.