Terveyserojen kaventaminen – soteuudistuksen tärkein tavoite

Kolme päivää sitten hallitus oli vähällä kaatua, kun sotealueiden määrästä ei oltu saada sopua. Kaksi päivää sitten ilmoitettiin, ettei hallitus tähän kaadu, vaan sopu on syntynyt ja että rahoitusmallista ja valinnanvapauden toteuttamisen tavoista tiedotetaan maanantaina, siis tänään. Valitettavasti kansalainen ei tullut tämänpäiväisestä tiedotustilaisuudesta hullua hurskaammaksi. Tiedotustilaisuudessa ei kerrottu juuri mitään, mitä emme olisi kuulleet jo aikaisemmin, ja isoimmat kysymysmerkit jäivät edelleen ilmaan.

Hallitus ei kertonut, mitkä keskussairaalat tullaan lakkauttamaan, jotta säästöä syntyisi ja sotealueiden yhteistyö vahvistuisi. Hallintohimmeliin ei juuri tullut lisävalaistusta. Hallitus ei kertonut, mitkä ovat ne kolme kahdeksastatoista itsehallintoalueesta, joilla ei jatkossa tule olemaan omia sotepalveluita. Harjoituksen perustuslailliset riskit jäivät edelleen mietityttämään, samoin se, miksi tehdä välivaiheen malli kun voisi kerralla tehdä sellaisen, jota asiantuntijatkin pitävät hyvänä. (Vastaus on toki itsestäänselvä: koska aluepolitiikka jyräsi kansalaisten hyvinvoinnin.)

Vastoin suuria odotuksia hallitus ei myöskään avannut, mitä se tosiasiassa tarkoittaa potilaan valinnan vapauden lisäämisellä. Itseäni askarrutti eniten se, miten hallitus aikoo ratkaista suomalaisen terveydenhoidon suurimman ongelman, eriarvoisuuden ja terveyserojen jatkuvan kasvun. Tai kuinka hallitus aikoo toteuttaa valinnan vapauden lisäämisen tavalla, joka ei kasvata kuilua hyvinvoivien ja heikompiosaisten suomalaisten välillä: niiden, joilla on osaamista ja voimavaroja valita palvelunsa, ja niiden, jotka ovat liian heikkoja hakeutuakseen ylipäätään luukulle, jolta on apua on ehkä saatavissa?

Olemme saaneet lukea, että niin hallituksen poliitikot kuin jotkut terveydenhoidon asiantuntijat kehuvat hallituksen ratkaisua siitä, että tulevaosuudessa myös köyhillä on pääsy yksityislääkärin vastaanotolle. Valitettavasti tämä on melko kaunisteltu kuva siitä mitä hallitus aikoo tehdä ja mihin sillä on mahdollisuuksia.
Palveluiden valinnan vapauden lisääminen ei tule tarkoittamaan sitä, että palvelut harmonisoidaan ylhäältä alas niin, että itähelsinkiläisellä tai pohjoiskarjalaisella työttömällä on jatkossa yhtä hyvät ja monipuoliset palvelut kuin ministerillä tai hyvätuloisella Helsingin keskustan asukkaalla. Jos näin toimittaisiin, hallitus ei saavuttaisi soteuudistuksella tavoittelemiaan kolmen miljardin euron säästöjä. Olisi rehellistä myöstää, että tämä on tilanne.

Vaikka monet kysymykset jäivät tänään auki, pidän yksinomaan hyvänä sitä, että valinnan vapautta lisäävä lainsäädäntö valmistellaan rinnan monikanavaisen rahoitusjärjestelmän purkamisen kanssa. Nykyisen mallin ongelmana on se, että varakkaat ja hyvinvoivat käyttävät hyötyvät huomattavasti enemmän yksityislääkäreiden Kela-korvauksista kuin heikompiosaiset ja paljon sairastavat, jotka eivät saa työterveyshuollon tai yksityislääkäreiden kautta lähetteitä yksityisen puolen kustannuksiin. Nämä epäreilusti kanavoituvat verovarat on saatava kanavoitua julkisen perusterveydenhoidon ja sosiaalipalveluiden vahvistamiseen. Tämä on ehdoton edellytys valinnanvapauden lisäämiselle, muuten vain kasvatamme terveyseroja edelleen.

Terveys- ja hyvinvointierojen kaventamisen kannalta on välttämätöntä vahvistaa terveyspalveluiden ja sosiaalipalveluiden saumatonta yhteistyötä. Mutta miten käy sosiaali- ja terveyspalveluiden saumattoman yhteistyön vahvistamiselle, jos potilas jatkossa valitsee yhä useammin yksityisen palvelun tuottajan?

Jos potilaalla on yksinkertainen terveysongelma, joka on helppo diagnosoida ja hoitaa, kysymys sosiaali- ja terveyspalveluiden saumattoman yhteistyön tärkeydestä ei nouse. Mutta kun kyse on vanhemmasta tai perheestä, jossa on päihde- ja mielenterveysongelmia, mahdollisesti lastensuojelun tai muun sosiaalisen tuen tarvetta, on hyvin tärkeää hoitaa paitsi ihmistä kokonaisuutena, koko perhettä.

Oireellista oli se, että valtioneuvoston tiedotustilaisuudessa puhuneet ministerit Rehula, Vehviläinen ja Toivakka unohtivat kokonaan mainita sosiaalipalvelut. Puhe oli pelkästään terveyspalveluista, vaikka kyseessä on sosiaali- ja terveysuudistus, jonka keskeiseksi tavoitteeksi on mainittu sosiaali- ja terveyspalveluiden välisen integraation parantaminen.

Kuvaavaa on sekin, että sosiaalipalveluiden mainitseminen jäi virkamiehen varaan. Tiedotustilaisuuden viimeisten minuuttien aikana sotevalmistelua johtava Tuomas Pöysti kertoi, että valinnan vapauden on tarkoitus koskea Suomessa paitsi terveydenhoitoa, myös sosiaalipalveluita. Tästä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän.

Millä tavalla sosiaalipalveluiden valinnanvapaus aiotaan toteuttaa? Miten hallitus esimerkiksi aikoo ratkaista tietosuojaongelman –  eihän yksityisen terveystalon lääkäri voi esimerkiksi todeta potilaskansiosta potilaan tai tämän perheen mahdollisia lastensuojeluasiakkuuksia tai päihdeongelmia.

Entä miten yksityinen taho laskuttaa siitä, että lääkäri huomioi paitsi potilaan terveysongelmat, myös muun sosiaalisen tuen? Kuinka ihmisen – perheestä puhumattakaan – kokonaisvaltainen hoito hinnoitellaan?

Ministeri Rehula mainitsi tiedotustilaisuudessa, että hallituksen tarkoituksena on vahvistaa kilpailua eri tuotantotapojen kesken. Toivottavasti valinnanvapauden lisääminen ei tarkoita, että kaikki palvelut perustasolta erikoissairaanhoitoon kilpailutettaisiin. Pysyvyys, yhteistyö ja saumaton tiedonkulku vaarantuvat, mitä enemmän sosiaali- ja terveyspalveluissa on vaihtuvia toimijoita. Tällöin etäännyttäisiin kauas soten molemmista tavoitteista: integraation vahvistumisesta terveyspalveluiden ja sosiaalipalveluiden välillä, samoin kuin perusterveydenhoidon ja erikoissairaanhoidon välillä.

Kannattaa myös muistaa, että hallitus tavoittelee soteuudistukselle kolmen miljardin euron säästöä. Suurinta säästöä hallitus tavoittelee epäilemättä vähentämällä päivystyssairaaloiden määrää huomattavasti nykyisestä. Tämä tarkoittaa nykyistä vähemmän täyden palvelun 24/7 –päivystyssairaaloita, samoin kuin nykyistä kauempana sijaitsevia synnytyssairaaloita ja enemmän eri sotealueiden väälistä yhteistyötä, erikoistumista ja työnjakoa.

Pidän hallituksen esittelemää 18 itsehallintoalueen ja 15 sotealueen mallia perustuslain kannalta riskaabelina. Perustuslaillisuus saattaa edellyttää, että Keskusta luopuu 18 itsehallintoalueesta ja poliittisesta vallastaan niillä. Poliittista valtaa tärkeämpää on se, mitä tapahtuu kansalaisten eriarvoisuudelle ja terveyseroille. Sen pitäisi olla soteuudistuksen tärkein kriteeri ja huoneentaulu, kunnes sote on saatu pakettiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.