Kysymys koulujen puheopetuksesta

Kyselytunti 16.2.2005

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Helsingin kaupungilla on selkeät ohjeet sijaisten palkkaamisesta kouluihin. Opettajan sijaiseksi on pyrittävä saamaan mahdollisimman pätevä opettaja, joka kykenee tekemään ne työtehtävät, joista vakituinen opettaja on vastannut. Jos vakituinen opettaja vastaa koulun puheopetuksesta, tulisi sijaiseksi löytää opettaja, joka kykenee antamaan puheopetusta. Aina päteviä opettajia ei löydy, ja jos kyse on pitkästä sijaisuudesta, voi tilanne olla puheopetusta tarvitsevan lapsen kannalta todella ikävä.

Esimerkiksi eräässä helsinkiläisessä ala-asteen koulussa on tänä lukuvuonna ollut se tilanne, ettei koulu ole voinut tarjota lapsille puheopetusta. Myöskään oma terveyskeskus ei ole voinut puheopetusta järjestää.

Kysynkin, mitä voisimme tehdä välttääksemme tällaisen tilanteen. Voisiko terveyskeskuksen ja koulun yhteistyöllä jollakin tavoin varmistaa se, ettei puheopetuksen saaminen olisi yhden, vakinaisen opettajan työpanoksesta tai sen puuttumisesta kiinni.

6.2.2005
Valtuutettu Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.)

Talousarvioaloite päivähoidon sijaisten määrän nostamiseksi

Talousarvioaloite 16.2. 2005

TALOUSARVIOALOITE PÄIVÄHOIDON SIJAISTEN MÄÄRÄN NOSTAMISEKSI

Helsingin kaupungin palveluksessa on 40 vakinaista hoito- ja kasvatustyötä tekevää päivähoidon varahenkilöä. Vakituisten varahenkilöiden ollessa työllistettyjä päiväkodit voivat tilata lyhytaikaisen 1-3 päivän sijaishoitajan Työvoimapalvelusta. Näiden akuuttisijaisten lisäksi Työvoimapalvelu välittää päiväkodeille sijaisia 7,5 kk mittaisiin työsuhteisiin. Näitä 7,5 kk mittaisia työsuhteita tekeviä hoitajia Työvoimapalvelulla on 50.

Päiväkotien sijaisjärjestelyssä on ilmennyt monia ongelmia. Lyhytaikaisten sijaisten määrä on osoittautunut käytännössä riittämättömäksi. Akuuttisijaisten koulutustausta ja ammattitaito on myös kirjavaa. Epidemia-aikoina hoitajien vaihtuvuus on suuri.
Lapselle hoitajien suuri vaihtuvuus luo turvattomuutta. Kouluttamattoman ja jatkuvasti vaihtuvan sijaishenkilöstön käyttö heikentää myös vakituisen henkilöstön työhyvinvointia
ja lisää puolestaan vakituisen henkilöstön sairauspoissaoloja. Varahenkilöiden jatkuva perehdyttäminen on taloudellisesti kannattamatonta. Määräaikaisen vuokratyövoiman suosiminen vakinaisten työsuhteiden kustannuksella naisvaltaisella matalapalkka-alalla
on kaupungilta kyseenalaista työvoimapolitiikkaa.

Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämmekin, että päivähoidon sijaisjärjestelyiden parantamiseksi vakituisten varahenkilöiden määrä nostetaan samalle tasolle vuokratyövoiman kanssa, mikä edellyttää 295 750 € varaamista vuoden 2006 talousarvioon, kun yhden lastenhoitajan vuosipalkkakustannukset sivukuluineen
ovat 29 575 €.

Outi Alanko-Kahiluoto
valtuutettu (vihr.)

Talousarvioaloite adoptioneuvonnan määrärahoista

Talousarvioaloite 26.1. 2005

Lisää varoja adoptioneuvontaan

Viime vuonna Suomeen tuli Helsingin sosiaaliviraston kautta nelisenkymmentä ulkomailta adoptoitua lasta. Vuonna 2003 luku oli 48, vuonna 2002: 43, vuonna 2001: 31, ja vuonna 2000 15 lasta. Koko maan adoptioluku oli viime vuonna ennätykselliset 286 lasta (v. 2003: 238, v. 2002: 246, v. 2001 218 lasta.) Luvun jatkuvasta kasvusta huolimatta Suomeen adoptoitujen lasten lukumäärä on edelleen pieni verrattuna useisiin muihin lapsia vastaanottaviin maihin.

Vaikka kansainvälisen adoption kautta saapuvien lasten määrä on jatkuvasti kasvanut, kaupunki ei kuitenkaan ole kasvattanut sosiaaliviraston adoptioneuvonnan ja -seurannan resursseja. Nykyresursseilla adoptioprosessin kokonaiskestoksi tulee Helsingissä helposti kolmesta kuuteen vuotta. Pitkä odotusaika on adoptioon sitoutuneille vanhemmille henkisesti raskas ja sosiaalisesti ongelmainen. Nykyresursseilla adoptioneuvonnan jonotusaika pitenee jatkuvasti, ja adoptiota suunnittelevat vanhemmat muuttavat lähikuntiin, joissa jonotusaika on lyhyempi. Helsingin tarve uusista veronmaksajista väestön ikääntyessä ja syntyvyyden alentuessa riittäisi kuitenkin jo yksin perusteeksi lisätä adoption taloudellista tukemista.

Helsingin kaupungin adoptioneuvonta on saanut viimeksi lisätyövoimaa vuonna 1998; tällöin saatiin johtavan sosiaalityöntekijän vakanssi. Tätä ennen adoptioneuvonta oli yhden sosiaalityöntekijän varassa. Pelastakaa Lapset ry:n ostopalvelulla tilannetta on pystytty jonkin verran helpottamaan; PeLa:lta on ostettu vuosittain 15-20 neuvontaa (5-8 neuvontakertaa/adoptio). PeLa ry on useaan otteeseen korottanut adoptioneuvonnasta perimäänsä maksua (neuvonta 2000 e; jälkiseurantakäynnit 185 euroa/kpl), mutta Helsingin kaupunki ei ole kasvattanut adoptioneuvonnan ostopalveluresurssien osuutta budjetissaan.

Adoptioneuvonnan jonojen purkaminen edellyttäisi yhden uuden sosiaalityöntekijän palkkaamista. Kaupungin oman sosiaalityöntekijän palkkaaminen adoptioneuvontaan tulisi edullisemmaksi kuin ostopalvelun jatkuva lisääminen ja nopeuttaisi epäinhimillisen pitkiä adoptioprosesseja. Me allekirjoittaneet valtuutetut esitämmekin, että Helsingin kaupunki varaa ensi vuoden talousarvioon 50 000 e sosiaaliviraston adoptiopalveluiden ja – neuvonnan parantamiseksi.

Kenen intressejä itse ajat, Raimo Sailas?

ALUEUUTISET 17.1. 2005

Kenen intressejä itse ajat, Raimo Sailas?

Valtiosihteeri Raimo Sailas (HeSa 20.12 04) on huolissaan siitä, että kunnallisvaltuustoihin on syksyn vaaleissa hakeutunut entistä enemmän yksityisiä ja yksittäisiä intressejä puolustavia poliitikkoja. Esimerkkinä näistä populisteista Sailas mainitsee lähikoulujen puolustajat.

Sailas unohtaa, ettei kuka tahansa pääse valtuustoon ajamaan ”omia intressejään”. Valtuustopaikka on edelleen ymmärrettävä äänestäjien antamaksi valtakirjaksi. Kansalaisten luovuttama valtakirja kädessään poliitikko on velvoitettu ajamaan äänestäjiensä asioita, ei vain omia intressejään.

Onkin kysyttävä, mitä Sailas tulee kertoneeksi omista intresseistään leimatessaan lähikoulujen puolustajat yksittäisten ja yksityisten etujen puolustajiksi.

Lausunnollaan Sailas antaa ymmärtää, (1) ettei valtiosihteeri Raimo Sailas tunnusta laadukasta ja turvallista lähikoulua tekijäksi, jolla olisi laajempaa poliittista ja yhteiskunnallista merkitystä, ja (2) ettei sosiaalidemokraatti Raimo Sailas pidä heikomman etujen puolustamista politiikkana sanan vakavassa ja vastuullisessa merkityksessä.

Sailas erehtyy. Turvallisella ja laadukkaalla lähikoululla on poliittinen itseisarvonsa, ja vastuullinen politiikka taas vaatii päätösten tarkastelua myös heikomman näkökulmasta. Lähikoulun puolustaja puolustaa viime kädessä lasten etua, ei omaa etuaan. Kohdistamalla säästötoimet lähikouluihin säästetään niiden kustannuksella, jotka eivät voi ajaa omaa etuaan – siis lasten kustannuksella.

Sailas on huolestunut yksittäisiä intressejä ajavien valtuutettujen kapeakatseisuudesta. Laadukkaalla lähikoululla on kuitenkin Helsingin kaltaisessa kaupungissa monta tehtävää. Sosiaalisesti ongelmallisella alueella turvallisella lähikoululla on sosiaalista tasa-arvoa lisäävä ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus. Suuressa kaupunkikoulussa kiusaamista (esim. välitunneilla esiintyvää rasismia) voi olla vaikeampaa valvoa kuin pienessä koulussa. Luokkakoon pysyessä kohtuullisena opettajalla on aikaa paneutua myös maahanmuuttajalapsen kielivaikeuksiin.

Helsinkiläinen lähikoulun puolustaja tulee usein puolustaneeksi myös lähiöasumista ja siihen liittyvää elämäntapaa; luottamusta siihen, että lähikoulu on lapselle paras ja turvallisin valinta. Sailaksen olisikin hyvä ymmärtää, ettei lähiöasumisen puolustaminen ole yksityisen edun puolustamista: jos lähiö voi huonosti, koko kaupunki voi huonosti.

Leimatessaan lähikoulujen puolustajat populisteiksi Sailas tahtoo sanoa, ettei lähikoulun puolustajalla ole kykyä poliittiseen kokonaisnäkemykseen eikä halukkuutta taloudellisesti vastuullisiin päätöksiin. Sailaksen olisi kuitenkin vielä hyvä miettiä, mistä kuntien taloudellinen ahdinko viime kädessä johtuu. On vastuutonta väittää, että kuntien talous pelastuu lähikoulut lopettamalla. Kannattaa jo Sailaksen peräänkuuluttaman kustannustehokkuuden nimissä kysyä, millainen lasku lähikoulujen lopettamisesta ja luokkakokojen kasvattamisesta maksetaankaan tulevaisuudessa.

Valtiosihteeri Sailaksen kannattaisikin kunnallispoliitikkojen ojentamisen sijaan keskittyä pohtimaan, miten valtio on omilla toimillaan ollut edesauttamassa kuntien taloudellista ahdinkoa. Voisiko kuntien ja valtion välistä tulonjakoa rukata oikeudenmukaisemmaksi? Miten kunnat saisivat takaisin väärän veropolitiikan vuoksi menettämiään varoja? Ovatko valtionosuus- ja yhteisöverouudistukset olleet sittenkään loppuun saakka pohdittuja? Ja lopuksi: kenen intressejä Sailaksen itsensä ajamat uudistukset ovatkaan ajaneet?

Valtuustopuhe budjetin käsittelyn yhteydessä 2005

Valtuustopuhe budjetin käsittelyn yhteydessä 2.1. 2005

Hyvä puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Olen erityisen iloinen siitä, että nyt hyväksyttävässä budjetissa otetaan tärkeä askel viime valtuustokaudella tehtyjen tuntikehysleikkausten purkamiseen. Tämä siitä huolimatta, että myönnetty määräraha on pieni. Sillä päästään purkamaan tuntikehysleikkauksia vasta yhden prosentin verran 1-2-luokilta. Suunta on kuitenkin oikea ja vastaa kaupunginhallituksen aikaisemmin tekemää linjausta, jonka mukaan kouluverkon tehostamisessa saatava liikkumavara tullaan käyttämään tuntikehysleikkausten purkamiseen.

Kouluverkkoa tullaan edelleen karsimaan oppilaiden vähentymisen sallimassa suhteessa. Koska suurin osa edellisen valtuuston tekemistä tuntikehysleikkauksista on edelleen purkamatta, on tärkeää että säilytämme sen suunnan, jolle budjettineuvottelijamme ovat löytäneet yhteisymmärryksen. Niinpä esitänkin seuraavan ponnen:

Ponsi 1

Kaupunginvaltuusto edellyttää, että peruskouluverkon karsimisessa syntyvä säästö käytetään voimassaolevien tuntikehysleikkausten purkamiseen.

Myös toinen ponteni liittyy tehostustoimiin, joita lähivuosina tullaan opetustoimen piirissä tekemään. Opetustoimessa valmistaudutaan paraikaa Palmian siivous- ja ruokapalveluiden kilpailutukseen. Kun kilpailutuspäätös viime keväänä tehtiin, tässä salissa käytettiin lukuisia puheenvuoroja, joissa opetustoimen ydintoiminnot asetettiin ns. tukipalveluiden edelle. Kaikki kilpailutusta kannattaneet valtuutetut argumentoivat, että on mielekkäämpää kohdistaa opetustoimen varat sen ydintoimintaan, opetukseen, kuin maksaa turhaa tehottomasti tuotetuista tukipalveluista. On ehdottoman tärkeää, että kilpailutuksessa mahdollisesti säästyvät varat tullaan todella käyttämään opetuksen, lasten turvallisuuden ja opettajien jaksamisen hyväksi. Jotta teillä olisi tilaisuus näyttää pitävänne poliitikkoina sanastanne kiinni, teenkin seuraavan ponnen:

Ponsi 2

Kaupunginvaltuusto edellyttää, että koulujen tukipalveluiden
kilpailuttamisesta mahdollisesti saatava taloudellinen liikkumavara
tullaan käyttämään opetuksen määrärahoihin.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kollegat.

Ennusteiden mukaan erityislasten osuus koulujemme oppilaista tulee lähivuosina nousemaan kymmeneen prosenttiin nykyisestä kahdeksasta prosentista. Yhä useammalla lapsella on erilaisia oppis- ja sosiaalisia vaikeuksia. Lasten pahoinvoinnin lisääntymistä voi liioittelematta verrata tikittävään aikapommiin. Maan korkeimmat päättäjät puhuvat kauniita sanoja varhaisen puuttumisen tärkeydestä. Teot vain puhuvat toista kieltä. Ne teistä, jotka ovat kansanedustajia, tietävät hyvin, ettei valtio ole myöntämässä ensi vuodeksi kunnille korvamerkittyä rahaa alle 16-vuotiaiden lasten terapioita varten. Sain viime kyselytunnilla vastauksen kysymykseeni, miten Helsingin kaupunki aikoo selvitä hoitotakuustaan lastenpsykiatrian kohdalla valtion korvamerkityn rahan jäädessä katkolle. Vastaus on huolestuttavaa luettavaa. Siinä todetaan, ettei hoitotakuu lastenpsykiatriassa kaikilta osin nytkään toteudu. Lastenpsykiatrian avohoidosta vastaava perheneuvolayksikkö suoriutunee tehtävistään kohtuullisesti kaupunginhallituksen myöntämän lisämäärärahan turvin. Kuitenkin erityisesti terveyskeskuksen lastenpsykiatrisen arviointipoliklinikan toiminta on nyt uhattuna, se kun on saanut HUS:n koordinoimaa valtion erityismäärärahaa asiakaspalveluidensa ostoon. Olen ollut hyvin pahoillani siitä, ettei budjetissa varattu lisämäärärahaa lastenpsykiatrian hoitotakuun varmistamiseksi. Tilannetta voidaan vielä kuitenkin korjata.

Jotta pienet mielenterveysongelmaiset lapset eivät jäisi tyhjän päälle, kaupungin olisi turvattava nimenomaan terveyskeskuksen lastenpsykiatrisen arviointiklinikan mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Lastenpsykiatrian turvaaminen on mahdollista kohdistamalla siihen terveyskeskuksen lääkinnälliseen kuntoutukseen budjetissa varattuja määrärahoja.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Tämän tärkeämpää asiaa ei ole. Pienet mielenterveysongelmaiset lapset ovat meidän aikuisten ja päättäjien hyvän tahdon varassa. Me emme voi jättää ahdistuneita, pelokkaita, itsetuhoisia ja elämää pelkääviä lapsia heitteille. Heidän tulevaisuutensa on meidän käsissämme. Siksi teenkin seuraavan toivomusponnen:

Ponsi 3

Kaupunginvaltuusto edellyttää, että terveyskeskuksen lääkinnällisen kuntoutuksen määrärahoista ohjataan varoja terveyskeskuksen
lastenpsykiatrisen arviointipoliklinikan asiakaspalvelujen ostojen rahoittamiseksi.

Viimeinen ponteni liittyy tämän kaupungin vähäosaisimpiin. Tulevassa budjetissa Vailla vakinaista asuntoa ry:ltä on leikattu pois 50 000e ensi vuoden avustusta. Kaupungin rahoituksen puuttuminen uhkaa myös Raha-automaattiyhdistyksen avustuksen saamista. On hienoa, että budjetissa on varattu puoli miljoonaa euroa asunnottomuuden hoitamiseen. Tällä rahalla tulisi turvata myös Yökahvila Kalkersin toiminta. Kalkers tekee korvaamattoman arvokasta työtä, jota kaupunki itse ei ole pystynyt järjestämään. Teenkin seuraavan toivomusponnen: Ponsi 4 Kaupunginvaltuusto edellyttää, että taataan korvaamatonta työtä asunnottomien hyväksi tekevän Yökahvila Kalkersin toiminnan jatkuminen.

Outi Alanko-Kahiluoto
Kaupunginvaltuutettu (vihr.)
Helsinki

Puhe valtuuston budjettikäsittelyssä

Hyvä puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Ponsi 1

Kaupunginvaltuusto edellyttää, että peruskouluverkon karsimisessa syntyvä säästö käytetään voimassaolevien tuntikehysleikkausten purkamiseen.

Ponsi 2
Kaupunginvaltuusto edellyttää, että koulujen tukipalveluiden
kilpailuttamisesta mahdollisesti saatava taloudellinen liikkumavara
tullaan käyttämään opetuksen määrärahoihin.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kollegat.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut.

Ponsi 3

Kaupunginvaltuusto edellyttää, että terveyskeskuksen lääkinnällisen
kuntoutuksen määrärahoista ohjataan varoja terveyskeskuksen
lastenpsykiatrisen arviointipoliklinikan asiakaspalvelujen ostojen
rahoittamiseksi.

Ponsi 4
Kaupunginvaltuusto edellyttää, että taataan korvaamatonta työtä asunnottomien hyväksi tekevän Yökahvila Kalkersin toiminnan jatkuminen.

Laiton lakko voi olla oikeutettu

AKT:n lakon päätyttyä työnantajapuolen edustaja Hannu Parvela ilmaisi ”suruaan ja järkytystään” sen johdosta, että lakko saattoi laittomuudestaan huolimatta jatkua peräti pari viikkoa, ja että laiton megalakko uhkasi pahimmillaan levitä koko maahan. Onko maassa enää oikeutta ja kohtuutta lainkaan, jos laittomasti lakkoileva työntekijä lopulta onnistuu pääsemään työnantajansa kanssa samaan neuvottelupöytään, Parvela kysyi.

Painottamalla lakon laittomuutta Parvela osoitti täydellistä piittaamattomuutta työntekijöiden epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia kohtaan, ja paljastui siten epäoikeudenmukaiseksi työnantajaksi, siis viime kädessä vääräksi tuomariksi ratkaisemaan sitä, oliko lakko perimmältään oikeutettu vai ei.

Lakkoilevat työntekijät eivät vaatineet oikeutta, koska oikeus ei ollut heidän puolellaan. He vaativat oikeudenmukaisuutta, eivätkä oikeus ja oikeudenmukaisuus aina kohtaa. Lakon loputtomat laajenemismahdollisuudet selittyvät sillä merkityserolla, jonka pätkätyötä tekevä ja epävarmuudessa elävä kansalainen ymmärtää vallitsevan oikeuden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Eläminen pätkätöiden varassa on elämistä epävarmuudessa: se on huolta omasta jaksamisesta, pelkoa työkyvyn menettämisestä.

Yhteiskunnan ei pidä antaa kuihtua sääntöyhteiskunnaksi, jossa oikeuksia on vain niillä, joita lait tai ammattiyhdistykset suojelevat. Oikeuksia on myös sairailla, lapsilla, asunnottomilla ja pätkätyöläisillä. Yhteiskunnan ylin tehtävä ei ole voitontavoittelu.

Tämä tulee pitää mielessä, kun kuntien palveluita jatkossa yhä enemmän kilpailutetaan. Kilpailuttamisen tarkoituksena ei saa olla ikääntyneiden ja vajaakuntoisten työntekijöiden karsiminen. Kilpailutuksen ylimmäksi mittariksi pitää ottaa oikeudenmukaisuus, ei kustannustehokkuus.

Juristi, joka nojaa päättelyssään vain lakiin, normiin ja säädökseen, ei välttämättä päädy oikeudenmukaiseen ratkaisuun. Sama pätee yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, politiikkaan. Pragmaattinen, rationaalinen, ja kustannustehokas ratkaisu ei välttämättä ole paras ratkaisu. Ratkaisun pitää olla myös oikeudenmukainen.

Päivähoidon valvonta oikeisiin käsiin!

Etenkin Itä-Helsingissä on väestöennusteisiin vedoten lopetettu liikaa
päivähoitoyksiköitä. Jäljelle jääneet ryhmät on paisutettu kohtuuttoman
suuriksi, ja monissa päiväkodeissa rikotaan jo päivähoitolakia.

Miten tämä on mahdollista? Miksei päivähoidon laatua valvota? Päivähoidon
laadun valvonta kuuluu päivähoitoalueiden (22) päällikköille, jotka ovat
hallinnollisia virkamiehiä taloudellisine vastuineen ja alaisineen.
Sosiaaliviraston virkamiehenä aluepäällikön tehtäviin kuuluisi huolehtia
myös siitä, että päiväkotien toiminta on päivähoitolain mukaista – etteivät
ryhmät ole liian suuria ja että hoitajia on riittävästi.

Käytännössä päivähoidon aluepäälliköt eivät kanna huolta niinkään siitä,
onko päivähoito lain hengen mukaisesti ”turvallista” ja ”lapsen kehitystä
tukevaa”, vaan että päivähoidon menot pysyvät alhaisina. Oma ehdotukseni
päivähoidon laadun nostamiseksi onkin seuraava.

Ensin säästetään lopettamalla päivähoidon aluepäälliköiden virat.
Päivähoidon valvonnasta vastaamaan perustetaan kullekin alueelle oma
lautakuntansa, joka koostuu päiväkotien henkilökunnan ja vanhempien
edustajista. Mukana voisi olla myös päivähoidon suunnittelijoita ja
konsultteja, joita kaupungille siis edelleen jäisi. Nämä lautakunnat eivät
maksaisi meille mitään, mutta ne varmistaisivat päivähoidon laadun
valvonnan, joka nyt on annettu ainoastaan
rahan ääntä kuunteleville byrokraateille. Jos jostakin on pakko säästää,
säästetään hallinnosta, ei lasten kustannuksella!

Valvooko kukaan lasten päivähoidon laatua?

Helsingin Sanomat 12. 8.2004, s. A5

Valvooko kukaan lasten päivähoidon laatua?

Päivähoidon tarkastajan virat lakkautettiin Helsingissä muutama vuosi sitten. Tarkoituksena oli säästää korvaamalla nämä virat päivähoidon aluepäällikön viroilla. Uudet aluepäälliköt ovat hallinnollisia virkamiehiä, joilla on vastuu määrärahojen riittämisestä. Sosiaaliviraston virkamiehenä aluepäällikön tehtäviin kuuluu huolehtia myös siitä, että päiväkotien toiminta on päivähoitolain mukaista – etteivät ryhmät ole liian suuria, hoitajia on riittävästi, ja tilanormit täyttyvät.

Käytännössä vaikuttaa siltä, ettei päivähoidon laatua valvo Helsingissä kukaan – ainakin tähän tulokseen olen tullut seurattuani tilannetta kahden pienen lapsen äitinä useamman vuoden ajan: yhä useamman vanhemman kokemus on, etteivät päivähoidon virkamiehet kanna huolta niinkään siitä, onko päivähoito lain hengen mukaisesti ”turvallista” ja ”lapsen kehitystä tukevaa”, vaan että päivähoidon menot pysyvät alhaisina. Ylisuuret päiväkotiryhmät ovat yleinen käytäntö, jolla tuntuu olevan myös rahan jaosta päättävien hiljainen hyväksyntä. Ylisuurissa ryhmissä päivähoidon kasvatukselliset tavoitteet eivät kuitenkaan voi toteutua eikä turvallisuuskaan ole taattu.

Päivähoidon tarkastajien virkojen lakkauttaminen on vain yksi esimerkki vääristä, lasten maksettaviksi kasautuvista säästöistä — nykytilanteessa voidaan jo puhua lasten hyvinvointipalveluiden alasajosta. Päivähoito on kuitenkin alle kouluikäisen lapsen tärkein hyvinvointipalvelu, ja sellaisena sen alasajolla on laajat yhteiskunnalliset vaikutuksensa: päivähoito on sosiaalipolitiikkaa, sillä laki säätää päivähoidon jokaisen perheen oikeudeksi asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta; päivähoito ehkäisee syrjäytymistä ja voi tarvittaessa toimia yhteistyössä lastensuojelun kanssa; päivähoidolla on koulutuspoliittinen tehtävä, sillä esiopetus on olennainen osa päiväkotien toimintaa; päivähoito on myös työvoimapolitiikkaa, sillä laadukas tekee mahdolliseksi työn ja perheen yhteensovittamisen ja siten lisää tasa-arvoa.

Helsingissä päivähoito kuuluu sosiaalitoimen alaisuuteen, mikä on viime vuosina osoittautunut sen resurssien kannalta epäedulliseksi järjestelyksi: päivähoito on se pohjimmainen pohja, jolla maksatetaan paitsi muiden sosiaalitoimen alueiden kasvaneet menot myös ne säästöt, joita on ensin tehty esimerkiksi terveys- tai opetuspuolella. Kuten sosiaalilautakunnan puheenjohtaja Ari Saukkonen toteaa (HeSa 5.5. 2004), muiden alueiden menot siirtyvät helposti sosiaalitoimen maksettaviksi: kun esimerkiksi terveyspuoli vähentää laitospaikkoja, kotihoidonkulut kasvavat; kun koululuokkia paisutetaan, lasten levottomuus lisääntyy. Lasten hyvinvointipalvelut ovat valitettavasti se vakan pohja, josta nyt otetaan suurimmalla kouralla.

Päivähoidon säästöjä on perusteltu vetoamalla väestöennusteisiin, joiden mukaan lapsimäärä Helsingissä pikku hiljaa vähenee. Kustannustehokkuuden nimissä on kuitenkin lopetettu jo liikaa päivähoitoyksiköitä. Päivähoidon ollessa lapsen subjektiivinen oikeus — johon vanhempien työtilanne, varallisuus tai asuinalue eivät saa vaikuttaa — kaupungin on järjestettävä hoitopaikka lakisääteisen ajan kuluessa. Niinpä suunnittelussa tapahtuneita virheitä korjataan päivähoidon laadun kustannuksella.

En usko, että päivähoidon laadun romuttamista olisi tietoisesti suunniteltu – pikemminkin siihen on epäonnistuneen suunnittelun vuoksi ajauduttu; sosiaaliviraston johtaja Aulikki Kananoja myöntää (HeSa5.5.2004) päivähoidon säästöjen osoittautuneen epärealistisiksi, koska lapsimäärät eivät olekaan muuttuneet ennustetulla tavalla. Rahanjaon epäonnistumisesta kertoo myös päivähoidon laadun aluesidonnaisuus; lain mukaan samojen hyvinvointipalvelujen pitäisi kuulua jokaiselle lapselle.

Sosiaalimenoihin varatun rahan kasvattaminen ei auta, jos mikään taho ei valvo lapsikuntalaisten lakisääteisten oikeuksien toteutumista. Lapsen turvallisuuden kannalta jo nykyinen päivähoitolaki on ongelmallinen: sen mukaan lapsia ei saa olla hoidossa ”jatkuvasti” enemmän kuin lain määräämä suhdeluku sanoo. Tarkkaa aikarajaa sille, mitä tämä ”jatkuvasti” pitää sisällään, laki ei anna. Laissa ei myöskään aseteta ylärajaa lapsiryhmän koolle, minkä vuoksi ryhmää voi kasvattaa loputtomasti, kunhan lain määräämä suhdeluku toteutuu. Lasten turvallisuuden vuoksi päivähoitolakia olisikin pikaisesti uudistettava, koska käytännössä päivähoidon suunnittelijat (aluepäälliköt) nojaavat päätöksensä lain porsaanreikiin.

Lasten päivähoidosta annettua lakia ja asetusta on vuosien aikana useasti korjattu. Lain muutokset ovat aina heijastelleet vallalla olevaa käsitystä päivähoidon yhteiskunnallisesta merkityksestä. Päivähoito on myös jokaista kansalaista koskettava eettinen kysymys. Tulevien lakimuutosten pitäisi osoittaa, ettei meidän aikamme korkein arvo ole raha, vaan yhteiskunnan pienimpien hyvinvoinnin turvaaminen.

Päiväkirurgia edellyttää jälkihoitoa

Helsingin Sanomat 19.10. 2001

Päiväkirurgia edellyttää jälkihoitoa

Sosiaali- ja terveysviraston tavoitteena on lisätä päiväkirurgisten leikkausten määrä 50 prosenttiin vuoteen 2003 mennessä (HS 13. 10). Viime vuonna luku oli 32 prosenttia, vuonna 1990 viisi prosenttia.

Isäni kuoli komplikaatioihin, jotka johtuivat päiväkirurgiassa tehdystä leikkauksesta. Tyräleikkauksen tekeminen päiväkirurgisena toimenpiteenä on nykykäsityksen mukaan täysin perusteltua.
Leikkaus meni hyvin, henkilökunta oli käsitykseni mukaan taitavaa ja asiantuntevaa. Onnettomuudekseen isäni sai leikkaushaavaansa sairaalabakteerin, kuten edelleen 4-5 prosenttia potilaista saa.

Haavan märkiminen ei näkynyt ulospäin. Koska isäni hoiti haavaa ohjeiden mukaan, hän oletti haavaan aiheuttaman kivun olevan täysin asiaankuuluvaa. Kun hän kahden viikon kuluttua leikkauksesta meni takaisin poliklinikalle pahenevien oireiden vuoksi, oli jo liian myöhäistä.

Isäni vietti elämänsä viimeiset kymmenen viikkoa yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Kivuliaista hoidoista huolimatta hän menehtyi komplikaatioihin, joiden alkusyy oli harmittomassa, sinänsä ongelmattomassa ja huolellisesti tehdyssä tyräleikkauksessa. Hoitavan kirurgin mukaan isäni tehohoito maksoi yhteiskunnalle noin miljoona markkaa.

Päiväkirurgian lisäämisen tavoitteena on epäilemättä taloudellinen säästö. Päiväkirurgian lisäämisen muut perusteet (”potilaan saaman hoidon laatu nousee, kivut vähenevät ja arvelet pienenevät”) tuskin kestää kriittistä tarkastelua kuin aivan pienessä osassa tapauksia.

Mikäli tavoitteeksi otetaan sairaalassaoloajan lyhentäminen, pitäisi vastaavasti kiinnittää huomiota erilaisten riskiryhmien riittävään jälkihoitoon. Selvää on myös, että tarve kotona tapahtuvaan jälkihoitoon ja –tarkastuksiin lisääntyy.

Päiväkirurgia ei ole toimiva ratkaisu kaikille potilasryhmille, esimerkiksi ikääntyneille ja yksinasuville. Esimerkiksi isäni olisi 67-vuotiaana, yksin asuvana diabeetikkona kuulunut mielestäni ilman muuta riskiryhmään.

Mutta vaikka riskiryhmien olemassaolo myönnettäisiin, lisääntynyttä jälkihoidon tarvetta voi olla yksittäisen potilaan kohdalla vaikea nähdä. Kynnys kertoa hoitohenkilökunnalle esimerkiksi omasta tai perheenjäsenen alkoholiongelmasta, perheväkivallasta, taloudellisista vaikeuksista tai mielenterveysongelmasta voi olla hyvin korkea. Myös oman avun tarpeen myöntäminen voi olla potilaalle mahdotonta. Samoin kyky sietää kipua vaihtelee suuresti. Potilaan itsensä voi olla mahdoton tietää, mikä on asiaankuuluvaa kipua, mikä taas edellyttää poliklinikkakäyntiä.

On mahdoton arvioida, olisiko isäni saanut elää, mikäli sairaalabakteerin aiheuttama tulehdus olisi havaittu muutama päivä leikkauksen jälkeen eikä vasta kahden viikon kuluttua. Toivon vain, että jos läheiseni jonain päivänä joutuu päiväkirurgiana tehtävään leikkaukseen, minulla on varaa kustantaa hänelle yksityisellä puolella se jälkihoito, jota kunnallinen terveydenhuolto ei (enää) tarjoa.