Varhaisena aamuna pari päivää sitten istuin metroaseman penkillä Itäkeskuksessa odottamassa metroa, kun aivan kylkeeni penkille istui iäkäs nainen, joka tarvitsi apua. Vanhus ei tiennyt, missä olimme ja kuinka hän pääsisi sieltä eteenpäin ja mihin hänen piti mennä.

Rouva puristi itseään vasten käsilaukkuaan ja toisessa kädessä avainnippua – mutta missä koti oli, sitä hän ei pinnistelyistään huolimatta muistanut. Rouva ei osannut myöskään kertoa nimeään. Hän muisti tyttärensä etunimen mutta ei sukunimeä. Lapsenlapsia oli ehkä kolme. Puolison olemassaolosta rouva ei ollut varma.

Pyynnöstäni rouva katsoi käsilaukkuunsa, ja koska lompakosta löytyi henkilötodistus, soitimme 118:aan ja saimme selville rouvan kotiosoitteen. Rouva pahoitteli moneen kertaan, että oli sillä tavalla lähtenyt kotoaan – ”kai minä menin jotenkin sekaisin”.

Kotiosoite oli 600 metrin päässä hieman idempänä sijaitsevalta metroasemalta. Ymmärsin kuitenkin, että en voisi jättää mustisairasta yksin kotiinsa. Niin soitin 112:een ja kuulimme, että poliisit tulisivat pian hakemaan eksyneen 97-vuotiaan. Meidän piti vain odottaa.

Siinä sitten istuimme ja juttelimme ja vähän tutustuimmekin. Rouvalle palasi katkonaisia muistikuvia tyttärestä ja kodista Mellunmäessä. Tilanne hämmensi ja hävetti muistinsa menettänyttä. Apua odottaessamme rouva sanoi lauseen, jota en koskaan unohda: ”Toivottavasti löytyy joku, joka muistaa minut.”

Noissa sanoissa on kaiken ydin.

Poliittinen tavoite ei voi olla se, että muistisairaan kotikäynneistä yksi voidaan korvata teknologialla, kuten ministeri Juuso esitti viime viikolla eduskunnassa. Olennaista on se, että jokaisella ihmisellä on joku, joka muistaa hänet, tuntee hänet, ja tietää hänen läheistensä nimet. Sitähän me kaikki toivomme, eikä vain hädän hetkellä.

Ministeri Juuso sanoi eduskunnassa ministeriaitiossa viime viikolla näin: ”Joku voi arvostaa sitä, että hänen luonaan ei juokse neljä kertaa päivässä aina eri hoitaja tekemässä jotain, vaan kunnioitettaisiin hänen yksityisyyttään, ja hänkin saisi jonkun rauhan siellä”.
Nämä sanat ovat syystä nostaneet kohun.

Kotihoidon asiakkaista suurin ryhmä ovat muistisairaat. He tarvitsevat apua aamu- ja iltalääkkeen ottamisessa ja ruokailussa. Lisäksi henkilö voi tarvita kotisairaalan palveluita. Pahimmillaan kotona käy viisi eri henkilöä päivässä, koska vanhustenhoidon resurssit on säästetty henkihieveriin eikä ympärivuorokautisen hoivan paikkoja ole riittävästi.

Hallituksen aikomuksena on hakea edelleen säästöä vanhusten kotihoidosta ja korvata ihmiskäyntejä teknologialla ja digipalveluilla.
Viime kädessä kyse on arvoista. Haluammeko istuttaa tietokoneen ääreen vanhuksen, jonka kädessä älypuhelin ei pysy, joka ei muista omaa nimeään, jonka näössä ja kuulossa on häikkää ja jonka sormet eivät taivu hiiren ympärille?

Eikö raha vanhusten hoitoon sittenkin löytyisi, jos katsomme valtion budjettia vähän tarkemmin?